Avainsana: trangia

Sateinen lounasretki Piikkiön Linnavuorella

Pisarat hakkasivat tuulilasiin niin, ettei eteensä nähnyt. Seuraavassa hetkessä sade muutti olomuotonsa rakeiksi. Tuleekohan tästä retkeä ollenkaan, mietin, kun ajoimme kohti Piikkiön Linnavuoren parkkipaikkaa (Lystiläntie 21, Piikkiö). Aamukahdeksalta olin viimeksi tarkistanut sääennusteen, jonka mukaan koko päivänä ei pitänyt sataa. Silti tunnin päästä kotipihassa lähtöä tehdessä satoi kuitenkin jo. Harvoin menee sääennustus ihan näin pahasti metsään. Toki olisi kannattanut katsoa kaupunkikohtaisen ennusteen sijaan myös laajempaa sääkarttaa, sillä paikallisten sadekuurojen tarkan reitin ennustaminen on vaikeaa. Luin tästä juuri vanhasta Retki-lehdestä (10/2022), ja retkemme oli erinomainen käytännön oppitunti aiheesta.

Parkkipaikalle saapuessamme sadekuuro oli väistynyt. Uusia pilviä vyöryi kuitenkin koko ajan päälle ja pohdimme opaskartan äärellä, mitä tekisimme. Olimme vieneet isoveljen leikkimään fammun luokse ja lounastarpeet odottivat repussa valmiiksi pakattuna, joten liikkeelle halusimme lähteä. Päätimme, että yrittäisimme ehtiä reilun kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle ennen seuraavaa kuuroa. Siellä voisimme laittaa ruokaa sateen suojassa ja odotella, että sateet kaikkoaisivat. Sitä paitsi olihan meillä repussa vauvaa varten sadetakki ja aikuisille kuoritakit, joten pieni sade ei meitä haittaisi. 

Paikoin polku oli hyvin juurakkoinen. Älä siis yritä tänne lastenvaunuilla.

Lähdimme siis reippain askelin kohti laavua. Kuljimme ensin noin 300 metrin hiekkatiesiirtymän reitin alkuun ja pujahdimme sitten metsän siimekseen. Alueen metsä on vuodesta 2015 alkaen ollut luonnonsuojelualuetta: ihan kunnon metsää, vaikka mistään erityisen vanhasta metsästä ei vielä voikaan puhua. Jylhyyden tuntua tuovat suuret korkeuserot, erityisesti koko alueelle nimensä antava jyrkkä Linnavuori. Ohitimme tällä kertaa sen huipulle vievän polunhaaran, ja kiirehdimme eteenpäin kohti laavua. Paremmalla hetkellä Linnavuorelle kannattaa kuitenkin ehdottomasti kavuta. Kauas avautuvien maisemien lisäksi katse kannattaa suunnata myös ihan lähelle. Viimeksi kun kävimme täällä – isoveli silloin vielä mahassani – muistan ihailleeni karuissa oloissa kasvavia kauniita kalliokedon kukkasia. 

Vauva kulki mukana kantorepussa sadetakin alla suojassa.

Muutama sata metriä ennen laavua sadekuuro lopulta iski päälle. Kaivoimme nopeasti sadetakin vauvan suojaksi ja kiirehdimme askeliamme. Sade yltyi pian rankkasateeksi, mutta onneksi matka ei ollut enää pitkä. Pyyhälsimme nopeasti laavun sisälle suojaan ja hengähdimme tyytyväisenä – selvisimme perille ainakin lähes kuivin varustein. 

Laavu osoittautui tilavaksi ja siistiksi, joten siellä oli mukava viettää sateen suojassa aikaa. Yöpymistä suunnitteleville kuitenkin varoituksen sananen: laavun katto vuosi yhdestä kohtaa niin, että lattialle muodostui pieni vesilammikko. Kannattaa siis olla tarkkana, mihin makuupussinsa asettaa.

Hetken hengähdettyämme kaivoimme repusta kalakeittoainekset ja trangian esiin. Levitimme vauvalle makuualustan, mutta hän ei sillä enää tahtonut pysyä. Jokaista ympärillä näkyvää pikku nyssäkkää, narua ja pulloa oli päästävä tutkimaan ja maistamaan. Onneksi olin pilkkonut kaikki ainekset kotona valmiiksi, joten retkellä ruuan valmistus kävi nopeasti ja helposti. Keitimme sipulit, porkkanat ja perunat kypsäksi kalaliemessä, lisäsimme mukaan kalat ja ruokakerman ja heitimme lopuksi mukaan suolaa ja pippuria. Valmista tuli! Nautimme kuuman keiton laavun suojassa sateen ropina taustamusiikkina.

Keitto valmiina nautittavaksi.

Kun vauvakin oli saanut mahansa täyteen, oli aika lähteä taas liikkeelle. Valitettavasti sää ei ollut muuttunut lounastaukomme aikana toivomallamme tavalla, ja uusia sadekuuroja liikkui päälle tiiviiseen tahtiin. Välillä jyrähteli ukkonen. Tarkistimme vielä sääennusteen tuleville tunneille, eikä muutosta ollut odotettavissa. Jouduimme siis toteamaan, että vauvan kanssa emme voisi tällä kertaa lähteä pidemmälle. Onneksi olimme sentään päässeet laavulle asti kokkailemaan. 

Tällaista neulaspolkua olisi kelvannut askeltaa pidempäänkin.

Ukkosen jyrinän saattelemana palasimme Linnavuoren toista puolta takaisin autolle. Jykevä Linnavuori ei tällä kertaa saanut näyttää meille kaikkia aarteitaan, mutta se kutsuu meitä varmasti vielä lähiaikoina uudelle vierailulle. Jospa silloin pääsisimme tutkimaan myös, miltä Kaarinan korkeimmalla huipulla, Pohtionvuorella, näyttää.

Lisätietoa reitistä: https://tammireitit.fi/piikkionlinnavuori

Pitaleivät trangialla ja päiväunet riippumatossa

Suunnittelematta ja yllättäen toteutetut pikkuretket lähimetsiin ovat olleet tämän kevään retkireseptimme. Esimerkiksi idea tämän jutun päivällisretkestä syntyi eräänä iltapäivänä, kun nautimme terassikahveista ja pohdimme yhdessä loppupäivän tekemisiä. Aurinko paistoi lämpimästi, pikkuveli pötkötteli tyytyväisenä makuualustan päällä terassilla ja isoveli heitteli palloa. Silmäilimme pihaa ja listasimme, mitä kaikkea voisi tehdä. Tartuin jo juuriharjaan ja pesuämpäriin, mutta sitten jonkun suusta lipsahti sana “retki”. Arvata saattaa, mihin tilanne siitä johti. Ideointi lähti samantien rullaamaan, ja pihahommat jäivät odottamaan toiseen kertaan.

Kerroin nähneeni somessa retkeilijöiden vappuherkkukokkauksia trangialla ja mietin samalla, löytyisikö kaapeistamme vähällä vaivalla jotakin sopivaa trangialla kokkailtavaa. Muistin pitaleipäainekset ja tajusin niiden sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Kello näytti kolmea ja totesimme, että viimeistään tunnin päästä olisi lähdettävä liikkeelle, jotta ruoka saataisiin valmiiksi ennen nälkäkiukkuja. Toimeen siis!

Tein pitaleipiä varten nopeasti tsatsikin ja pilkoin tomaatit ja punasipulit. Pakkasesta nappasin valmiit falafelpyörykät, kaapista pitaleivät ja lisäksi vähän öljyä falafelien paistamista varten. Vauvalle otin vielä valmiin pilttipurkin, ja sitten ruuat olivatkin kasassa. Puolisoni ja isoveli pakkasivat samalla rinkkaa. Mukaan otettiin trangia, kaasupullo, tulitikut, ruuat, lusikoita, paistolasta, mukit, vesipullot, riippumatto, istuinalustat, talouspaperia, roskapussi, vauvalle makuualusta ja äitiyspakkauksen makuupussi sekä varoiksi yhdet vaihtovaatteet, vaippa ja harsoja. Olihan siinä tavaraa pientä päivällisretkeä varten! Varastosta kaivoimme esille suurimman mahdollisen rinkan. Pienempäänkin tavarat olisi toki saatu mahtumaan, mutta näin pakkaamista ei tarvinnut sen enempää suunnitella ja kolmevuotiaan oli helppo osallistua siihen täysivaltaisesti. Hän olikin perheen innokkain pakkaaja. Meitä aikuisia tämä vaihe ja pakkausapulaisen huima vauhti meinasi jo hieman uuvuttaa.

Sopivaa leiripaikkaa etsimässä.

Reippaasti tehtyjen valmistelujen jälkeen pääsimme ajallaan matkaan. Ohiajavissa autoissa katseet kääntyivät, kun kävelimme vauva kantorepussa, täysikokoinen rinkka selässä ja kolmevuotias potkupyöräillen kohti lähimetsää. Metsän laitaan saapuessamme jätimme potkupyörän parkkiin ja lähdimme kiipeämään pientä hiekkatietä ylöspäin. Päätimme kokeilla, löytyisikö heti ensimmäisestä mäestä meille sopiva leiripaikka. Poikkesimme metsään ja kun löysimme paikan, josta ei osunut näkökenttään yhtään polkua, leiriydyimme siihen. 

Pikkuveli päiväunilla.

Viritimme vauvaa varten riippumaton, ja laskin hänet siihen makuualustan päälle ja makuupussiin. Keinuttelin varovasti ja hän katseli rauhallisena puiden latvuksia, kunnes silmät painuivat kiinni. Ensimmäiset päiväunet riippumatossa alkoivat ainakin helposti. Samaan aikaan muut olivat ottaneet ruuat ja trangian esille. Ensin pitaleipiä lämmitettiin pannulla ja sen jälkeen falafelit paistettiin öljyssä. Pakastepyörykät olivat matkan varrella ehtineet jo sulaa, joten ne valmistuivat vauhdilla. Sitten olikin jäljellä enää vain pitaleipien täyttäminen tsatsikilla, falafeleilla, tomaattiviipaleilla ja punasipulilla. Todellista retkipikaruokaa! Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla vielä toiset samanlaiset. Miinuspuolena on todettava, että pitaleivän syöminen täytteineen ilman sotkuja on vaikeaa aikuiselle, saati sitten pienelle lapselle. Osa täytteistä tippuikin metsän eläinten herkuiksi.  

Falafelit paistumassa trangialla.

Kun olin saanut leivät syödyksi, vauva alkoi jo heräillä. Seurasi vuoronvaihto. Isoveli ryntäsi riippumaton kyytiin, ja pikkuveli pääsi nauttimaan vesihauteessa lämmitetystä sosepäivällisestä. Istuin vauva sylissä sammalmättäällä ja huokaisin ääneen: “Aikamoista luksusta!”. Ei varmaankaan kaikkien mielestä, mutta luonto- ja retkeilyhenkiset ihmiset varmasti ymmärtävät. Mietin mielessäni, että juuri nämä hetket ovat luultavasti parasta aikaa elämässäni ja niitä hetkiä, joita joskus tulevaisuudessa muistelen. Onneksi tähän tulee välillä havahduttua, sillä niin helposti ajatukset ovat jatkuvasti jossain tulevassa: kesäsuunnitelmissa, ensi syksyssä, tulevissa vuosissa, jolloin lapset ovat jo isompia.

Palasin ajatuksistani maanpinnalle, kun maastopyöräilijä rymisteli vähän matkan päässä mäkeä alas. Kovin kauas poluista emme siis olleet päässeet, mutta se ei retkeämme häirinnyt yhtään. Lähimetsä oli tarjoillut jälleen parastaan. Pakkasimme rinkan kasaan ja palasimme yhtä ihanaa retkimuistoa rikkaampana kotiin.