Vuosi sitten tapahtui ihmeitä: pikkuveljen synnytystarina

On juhlan aika, sillä perheemme pienin seikkailija juhli äskettäin ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Pieni sylivauvani ei olekaan enää pieni vauva, vaan ensimmäisiä haparoivia askeliaan ottava touhukas ja tomera taapero. Syksyn mittaan suuren juhlapäivän lähestyessä huomasin ajatusteni karkailevan yhä uudelleen vuoden takaisiin tunnelmiin: viimeisiin odotuspäiviin ja synnytykseen. Niin usein, että lopulta päätin kirjoittaa muistoni ylös. Pohdinnan jälkeen jaan tarinani myös teille, vaikka se onkin hyvin henkilökohtainen ja poikkeaa blogin yleisestä teemasta. Itse olen kokenut hyötyväni valtavasti muiden synnytyskokemusten lukemisesta ja kuuntelemisesta, joten olkoon tämä vastapalvelukseni niistä. 

Palataan siis ajassa yli vuoden takaiseen: Raskauteni oli mennyt hyvin ja odotin toista synnytystäni hyvävointisena. Olin jäänyt äitiyslomalle heti, kun se oli mahdollista – noin viisi viikkoa ennen laskettua aikaa. Halusin aikaa rauhoittua ja ladata akkuja ennen vauvan syntymää ja uuden elämän opettelua nelihenkisenä perheenä. Olin aika luottavainen, että kiirettä ei ole. Esikoinen oli viihtynyt mahassani pitkälle lasketun ajan yli, eikä nytkään ollut merkkejä muusta. 

Isoveljen päiväkotipäivinä vaalin omaa rauhaani. Tein rauhallisia kävelylenkkejä metsäpoluilla ja raskausjoogaharjoituksia kotona. Raskausjooga toi hyvää oloa ja auttoi kehoa valmistautumaan tulevaan. Joogaharjoitusten tekeminen antoi myös mielenrauhaa: tapahtuisipa synnytyksessä mitä tahansa, olin ainakin tehnyt parhaani siihen valmistautumisessa. Ehkäpä jooga auttoi siihenkin, että pystyin helposti kyykkimään sienimetsässä aivan viimeisiin päiviin saakka. Muistan, että neuvolan täti totesi joskus muutama viikko ennen laskettua aikaa, että “älä nyt sitten ainakaan mihinkään sienimetsään enää lähde”, mutta huomattuaan hölmistyneen katseeni tarkensi vielä: “tai siis ainakaan yksinäsi mihinkään tiettömän taipaleen taakse”. Jälkimmäistä ohjetta lupasin noudattaa ja niin sienivarastomme täyttyivät synnytystä odotellessa ennätyslukemiin. 

Lopulta laskettu aika tuli ja meni. Vaikka odottaminen pitkälle lasketun ajan yli oli esikoisen raskaudesta tuttua, harhauduin jotenkin ajattelemaan, että toinen lapsi voisi olla valmis syntymään ainakin hieman esikoista aiemmin. Malttamattomuuteni kasvoi, kun kolme päivää lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä hentoisiin supistuksiin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana. Ne kuitenkin loppuivat lyhyeen, eikä jatkoa kuulunut, vaikka joka yö tämän jälkeen heräsin niitä toiveikkaasti kuulostelemaan. 

Päivät kuluivat, ja vauva jatkoi tyytyväisenä köllöttelyään ahtaassa asumuksessaan. Viimeisenä iltana ennen sairaalan yliaikaiskontrollia ja tiedossa olevaa käynnistystä, olo oli absurdi. Saunoimme ja kylvimme viimeistä kertaa kolmehenkisenä perheenä. Katsoin mahaani ja mietin, että huomenna tähän aikaan nyt sisälläni oleva ihminen on ehkä jo rinnallani. Ajatus tuntui vielä käsittämättömältä.

Puoli kuudelta seuraavana aamuna se lopulta tapahtui: heräsin supistuksiin. Huh – kuinka onnelliseksi ihminen voikaan supistuksistaan tulla! Hihkuin hiljaisesti riemusta, sillä muu perhe vielä nukkui. Muistin aiemmin hiipuneet supistukseni, mutta ajattelin, että nyt kehoni on joka tapauksessa valmis synnyttämään, vaikka sitä lopulta pitäisi vielä käynnistyksellä avittaa. 

Supistukset jatkuivat ja yltyivät aamutoimien läpi, ja päätimme soittaa isovanhemmat hakemaan esikoista luokseen. Totesin puhelimessa, ettei ole vielä mitään kiirettä, mutta hyvin nopeasti auto kaarsi jo pihaan. Tällaisen puhelun jälkeen ei selvästikään aikailtu. 

Jäimme Metsurin kanssa kaksin kotiin. Kuljin ajatuksissani huoneesta toiseen ja otin supistuksia vastaan. Katselin ikkunasta marraskuun tihkusateiseen harmauteen: pikkuveli syntyisi kohta tuomaan meille valoa tähän pimeään aikaan. Pohdin, kannattaisiko meidän jäädä kotiin odottelemaan synnytyksen etenemistä, mutta sairaalalta ohjeistettiin tulemaan supistelusta huolimatta yliaikaiskontrolliin sovittuna aikana. 

Pelkäsin, että supistukset hiipuvat sairaalalle siirtyessämme, ja niin myös kävi. Kun sairaalaan kirjautumisen ja odottelun jälkeen pääsin sydänkäyrille makoilemaan, laitteet saivat rekisteröityä enää yhden hentoisen supistuksen. Jäimme odottelemaan lääkäriä, jonka vapautumisesta ei ollut tarkkaa tietoa. Olo oli hämmentynyt: mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, kuinka kauan odottelemme ja jäämmekö osastolle vai lähdemmekö vielä kotiin? Onneksi epätietoisuus loppui lyhyeen. Lääkäri saapui muutamassa minuutissa ja tutkittuaan minut ilmoitti, että seuraava osoitteeni olisikin suoraan synnytyssali. Aamun supistelu oli tehnyt tehtävänsä, ja nyt koitettaisiin vain saada supistukset uudelleen vauhtiin kalvojen puhkaisulla. 

Oli huojentavaa kuulla, että näin pienillä supistuksilla oltiin jo näin pitkällä eikä muita käynnistyskeinoja tarvittaisi. Silti myös jännitti, sillä olin kuullut, että kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset saattavat nopeasti kiihtyä hyvinkin ärhäköiksi. 

Niin sitten kävelimme synnytyssaliin hölmistyneinä ilman supistuksen häivääkään. Kello oli puoli yksi, enkä olisi ikinä arvannut, että vain kolmen ja puolen tunnin kuluttua vauva olisi jo syntynyt. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset palasivat samantien huomattavasti aiempaa napakampina, ja niiden voima yltyi nopeasti. Hengittelyn, liikkeen ja tens-laitteen apu kivunlievityksenä ei auttanut kauaa, kun supistukset jyräsivät päälleni ja moukaroivat selkääni. Kokeilin hetken ilokaasua, joka esikoisen synnytyksessä oli auttanut minua pitkälle. Nyt siitäkään ei tuntunut olevan mitään apua. Ehdin jo kysellä epiduraalin perään, vaikka juuri hetki sitten synnytyssaliin saapuessani olin esittänyt toiveekseni, ettei sitä tarvittaisi. Onneksi kätilö oli kuullut toiveeni ja suositteli, että kokeilisin ensin kohdunkaulan puudutusta. Olin epäileväinen, koska synnytysaivoillani tuntui käsittämättömältä, että kohdunkaulaan laitettava puudutus voisi oikeasti auttaa selkääni moukaroivaan kipuun. Suostuin kuitenkin kokeilemaan –  ja ah, mikä onni: puudutus vei välittömästi musertavan kivun pois. Hämärän synnytyssalin tunnelma vaihtui hetkessä selviytymistaistelusta rauhaan ja huojennukseen. 

Pötköttelin hetken onnellisena sairaalasängyssä hykerrellen helpotuksesta ja siitä tiedosta, että äskeiset tukalat hetket olivat vieneet synnytystä lääkärin mukaan vauhdilla eteenpäin. Tätä menoa vauva olisi jo ihan kohta täällä. Vauhtia oli nyt niin, ettei pää meinannut pysyä mukana. Hyvin erilainen kokemus kuin esikoisen synnytys, jossa jokaista senttiä oli kypsytelty hitaasti ja hartaasti. 

Hetken päästä iltavuoron kätilö saapui esittäytymään. Juttelimme hetken rauhassa, ja hän kyseli toiveistani ja hieman edellisestä synnytyksestäni. Vastailin melko lyhyesti, mutta tuntui, että hän ymmärsi kaiken rivien välistäkin: En olisi parempaa kätilöä voinut toivoa! En edelleenkään tuntenut kipua, mutta olin vähitellen alkanut tuntea ponnistuksen tarvetta. Kätilö tarkisti tilanteen, ja olinkin jo melkein 10 cm auki – siis aivan kohta valmis ponnistamaan. Sain vielä jogurtin viime hetken evääksi, ja sitten alkoi koko pitkän raskauden viimeinen 19 minuuttia ennen vauvan syntymää. 

Aloin ponnistaa ja kätilö neuvoi asentoja. Ensin seisten ja syväkyykyssä, sitten polvillaan eteenpäin nojaten, lopulta kyljellään. Työnsin supistusten tahdissa kaikilla voimillani, ja tunsin vauvan liikkuvan sentti sentiltä eteenpäin. Hiki virtasi vuolaasti, ja Metsuri pyyhki otsaani kylmillä pyyhkeillä. Koska synnytys oli kestänyt niin lyhyen aikaa, olin hyvissä voimissa ja jaksoin hyvin. Silti ponnistusvaihe tuntui todella pitkältä. Keskitin kaiken voimani ponnistamiseen, ja muu maailma ulkopuolella hämärtyi. Jossain vaiheessa kuulin kuin sumuverhon takaa, että kätilö ohjeisti jotain, mutta en saanut siitä selvää. Tiuskaisin, että “puhukaa kovempaa, en kuule mitään”. Metsuri oli tässä kohtaa sammuttanut musiikin, josta en ollut enää vähään aikaan kuullut mitään.

Lopulta kuulin hyvin selvästi kauan odottamani sanat: “hidasta, älä enää työnnä”. Vauvan pää oli syntynyt. Aika pysähtyi ja jäimme odottamaan vielä seuraavaa supistusta. Sitä ei tuntunut kuuluvan ja lopulta koitin vain työntää. Vauvan hartiat olivat tiukassa, ja kuulin kätilön juttelevan hänelle: “miten sinä sieltä oikein tulet”. Onneksi taitavat kädet saivat vauvan pian autettua onnellisesti maailmaan. Pieni “Tiitus”-vauvamme oli syntynyt. Kuulin hänen rääkäisevän itkuun, ja minä aloin vähitellen käsittää olevani nyt todella kahden lapsen äiti. 

Sain pikkuveljen rinnalleni, katselimme toisiamme ja toivotimme hänet Metsurin kanssa tervetulleeksi maailmaan. Mietin, miten ihmeellisen onnekkaita olemme, että olemme saaneet toisen lapsen ja että hänellä on kaikki hyvin. 

Muutaman tunnin päästä siirryimme vastasyntyneiden osastolle. Perhehuonetta ei ollut ainakaan toisen lapsen saaneille tarjolla, joten Metsuri lähetettiin yöksi kotiin. Me jäimme pikkuveljen kanssa viettämään ensimmäistä yötämme yhdessä. Hän nostatti sinnikkäästi maitoa, ja minä täytin loputtomalta tuntunutta energiavajetta tätä hetkeä varten sairaalakassiin pakatulla lakritsipussilla ja osaston iltapalakaapista löytämilläni jogurteilla ja suklaavanukkailla. Sulattelin mielessäni päivän tapahtumia ja nautin euforisesta olostani. Synnytys ja kaikki siihen liittyvä valmistautuminen ja jännitys olivat vihdoin takana ja pian kotona alkava uusi arki odottaisi vasta edessäpäin. Kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, ja juuri nyt ainoa tehtäväni oli olla tässä ja pitää muutaman tunnin ikäistä suloista pikkuveljeämme rinnallani. Kumpikaan meistä ei malttanut nukkua, sillä elimmehän parhaillaan aivan ainutlaatuisia hetkiä – pikkuveljen elämän ensimmäistä yötä.

Päiväretki Vajosuon kierroksella Kurjenrahkan kansallispuistossa

Heinäkuun alussa, ensimmäisten yhteisten kesälomapäivien innolla, suuntasimme koko perheen voimin päiväretkelle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Lähikansallispuistomme on meille entuudestaan hyvin tuttu, mutta Vajosuon kierrosta emme olleet koskaan ennen kulkeneet. Ennen lapsia tuli aina valittua pidempi reitti, mutta nyt vauvan ja 3,5-vuotiaan kanssa kolmen kilometrin ympyrälenkki vaikutti oikein sopivalta päiväretkikohteelta.

Yksi reitin parhaista puolista valkeni heti parkkipaikalta (Vajosuontie, Rusko) lähdettäessä: jo ensimmäiset askeleet veivät sankan kuusikon kätköihin korpimetsän keskelle ja neulaspolusta jalan alla pääsi nauttimaan heti, kun sulki auton ovet perässään. Pikkupolulta ei myöskään tarvinnut poistua koko kierroksen aikana, sillä reitti kulkee kokonaisuudessaan kansallispuiston alueella. Tämä on Kurjenrahkalla poikkeuksellista, sillä puisto on rikkonainen ja moni sen reiteistä kulkee osan matkaa puiston ulkopuolella hiekkateitä pitkin. 

Tänä heinäkuisena aamupäivänä emme olleet kuusimetsän kätköissä yksin. Hyvin nopeasti saimme seuraksemme sinnikkään hyttysparven, jota koitimme kiirehtiä pakoon vauhdikkain askelin. Isoveljeä tämä ei haitannut yhtään: hän kirmasi muutenkin juoksujalkaa kaukana edellämme. Pikkuveli taittoi matkaa kantorepussa rinnallani, ja koitin parhaani mukaan huiskia hyttysiä kauemmaksi hänestä. Onneksi ne näyttivät kiusaavan lähinnä minua. Vauva alkoi kuitenkin ilmoitella, että lounasaika olisi käsillä, joten aloin lauleskella taukoamatonta lastenlaulupotpuria hyvän mielen säilyttämiseksi. Seurueemme eteni siis lähes juoksujalkaa, käsillä joka suuntaan viuhtoen ja lastenlauluja hoilaten. Siinä menossa jäi luonnon rauhasta nautiskelu aika vähälle.

Onneksi hyttyset lopulta kaikkosivat, kun metsätyyppi vaihtui kuusikosta kallioiseen mäntymetsään. Samalla vauhtimme rauhoittui niin, että ehdimme nähdä myös ympäröivän luonnon ja pysähtyä välillä tarkastelemaan sen jänniä yksityiskohtia. 

Pian saavuimme jo Vajosuon laidalla sijaitsevalle laavulle, jonne jäimme pitämään lounastaukoa. Idea retkestä oli syntynyt vasta samana aamuna aamupalapöydässä, joten evääksi olimme pakanneet valmista ja nopeaa: kaupan paistopisteeltä haetut pizzapalat, kotona valmiiksi tehdyt eväsleivät, mehua ja termarikahvia sekä jälkkäriksi keksipaketin pohjat. Vauvan retkimenu sisälsi maitoa, valmispuuroa ja naksuja. 

Lounastauon aikana isoveli seurasi herkeämättä laavun lähistöllä telttailleen miehen leiritouhuja ja alkoi sitten viihdyttää tätä tarinoillaan. Vajosuon kierros kulkee osan matkaa samaa polkua 30 kilometrin pituisen Vajosuon vaelluksen kanssa, joten reitillä tapaa helposti myös pidemmän matkan kulkijoita. Eväiden syönnin jälkeen kävimme vielä lähemmin tarkastelemassa laavun edustalta avautuvaa suomaisemaa ja napsimme kesän ensimmäiset mustikat suuhumme.

Laavulta jatkoimme matkaa eteenpäin ja suuntasimme kohti näkötornia, jonne on noin parin sadan metrin pisto ympyrälenkiltä. Kauniisti harmaantunut pieni sympaattinen torni oli käymisen arvoinen paikka ja sinne kiipeäminen yksi retken kohokohdista ainakin isoveljen mielestä. Maiseman ja suoluonnon tarkkailun kannalta keskikesä ja keskipäivän aurinko eivät kuitenkaan olleet parhaita hetkiä täällä vierailuun, sillä silmiemme eteen avautui varsin pysähtynyttä suomaisemaa. Olisi kiinnostavaa suunnata tänne joskus uudelleen hämärän laskeutuessa tai auringonnousun aikaan, kevätluonnon heräillessä tai kuulaana syyspäivänä ruskan aikaan.

Kun palasimme tornilta takaisin varsinaiselle reitille, jo muutaman askeleen jälkeen vastaan tuli lisää retkeilyrakenteita: suuri hormillinen keittokatos, nuotiopaikka taivasalla, kuivakäymälä ja vuokratupa (lisätietoa täältä ). Kolme erilaista tulipaikkaa sijaitsee siis aivan lähekkäin – siinä on mistä valita. Koska me olimme valinneet taukopaikaksemme laavun, jatkoimme tästä suoraan eteenpäin kohti reitin päätepistettä ja pysäköintialuetta. Loppumatkasta hyttysparvi saapui jälleen vauhdittamaan menoamme, ja viimeiset sadat metrit etenimme autolle lähes juoksujalkaa sen enempää ympärillemme katsomatta.

Tällä reissulla hyttysten määrä yllätti retkeilijät ja totesimme, että pahimpaan hyttysaikaan ei tänne enää kannata tulla. Muuten metsän keskellä ja avaran suomaiseman äärellä kulkeva Vajosuon kierros on mukava reitti pientenkin lasten kanssa kuljettavaksi, ja sen nuotiopaikat mahdollistavat helposti kunnon erätunnelmaan pääsemisen.

Sateinen lounasretki Piikkiön Linnavuorella

Pisarat hakkasivat tuulilasiin niin, ettei eteensä nähnyt. Seuraavassa hetkessä sade muutti olomuotonsa rakeiksi. Tuleekohan tästä retkeä ollenkaan, mietin, kun ajoimme kohti Piikkiön Linnavuoren parkkipaikkaa (Lystiläntie 21, Piikkiö). Aamukahdeksalta olin viimeksi tarkistanut sääennusteen, jonka mukaan koko päivänä ei pitänyt sataa. Silti tunnin päästä kotipihassa lähtöä tehdessä satoi kuitenkin jo. Harvoin menee sääennustus ihan näin pahasti metsään. Toki olisi kannattanut katsoa kaupunkikohtaisen ennusteen sijaan myös laajempaa sääkarttaa, sillä paikallisten sadekuurojen tarkan reitin ennustaminen on vaikeaa. Luin tästä juuri vanhasta Retki-lehdestä (10/2022), ja retkemme oli erinomainen käytännön oppitunti aiheesta.

Parkkipaikalle saapuessamme sadekuuro oli väistynyt. Uusia pilviä vyöryi kuitenkin koko ajan päälle ja pohdimme opaskartan äärellä, mitä tekisimme. Olimme vieneet isoveljen leikkimään fammun luokse ja lounastarpeet odottivat repussa valmiiksi pakattuna, joten liikkeelle halusimme lähteä. Päätimme, että yrittäisimme ehtiä reilun kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle ennen seuraavaa kuuroa. Siellä voisimme laittaa ruokaa sateen suojassa ja odotella, että sateet kaikkoaisivat. Sitä paitsi olihan meillä repussa vauvaa varten sadetakki ja aikuisille kuoritakit, joten pieni sade ei meitä haittaisi. 

Paikoin polku oli hyvin juurakkoinen. Älä siis yritä tänne lastenvaunuilla.

Lähdimme siis reippain askelin kohti laavua. Kuljimme ensin noin 300 metrin hiekkatiesiirtymän reitin alkuun ja pujahdimme sitten metsän siimekseen. Alueen metsä on vuodesta 2015 alkaen ollut luonnonsuojelualuetta: ihan kunnon metsää, vaikka mistään erityisen vanhasta metsästä ei vielä voikaan puhua. Jylhyyden tuntua tuovat suuret korkeuserot, erityisesti koko alueelle nimensä antava jyrkkä Linnavuori. Ohitimme tällä kertaa sen huipulle vievän polunhaaran, ja kiirehdimme eteenpäin kohti laavua. Paremmalla hetkellä Linnavuorelle kannattaa kuitenkin ehdottomasti kavuta. Kauas avautuvien maisemien lisäksi katse kannattaa suunnata myös ihan lähelle. Viimeksi kun kävimme täällä – isoveli silloin vielä mahassani – muistan ihailleeni karuissa oloissa kasvavia kauniita kalliokedon kukkasia. 

Vauva kulki mukana kantorepussa sadetakin alla suojassa.

Muutama sata metriä ennen laavua sadekuuro lopulta iski päälle. Kaivoimme nopeasti sadetakin vauvan suojaksi ja kiirehdimme askeliamme. Sade yltyi pian rankkasateeksi, mutta onneksi matka ei ollut enää pitkä. Pyyhälsimme nopeasti laavun sisälle suojaan ja hengähdimme tyytyväisenä – selvisimme perille ainakin lähes kuivin varustein. 

Laavu osoittautui tilavaksi ja siistiksi, joten siellä oli mukava viettää sateen suojassa aikaa. Yöpymistä suunnitteleville kuitenkin varoituksen sananen: laavun katto vuosi yhdestä kohtaa niin, että lattialle muodostui pieni vesilammikko. Kannattaa siis olla tarkkana, mihin makuupussinsa asettaa.

Hetken hengähdettyämme kaivoimme repusta kalakeittoainekset ja trangian esiin. Levitimme vauvalle makuualustan, mutta hän ei sillä enää tahtonut pysyä. Jokaista ympärillä näkyvää pikku nyssäkkää, narua ja pulloa oli päästävä tutkimaan ja maistamaan. Onneksi olin pilkkonut kaikki ainekset kotona valmiiksi, joten retkellä ruuan valmistus kävi nopeasti ja helposti. Keitimme sipulit, porkkanat ja perunat kypsäksi kalaliemessä, lisäsimme mukaan kalat ja ruokakerman ja heitimme lopuksi mukaan suolaa ja pippuria. Valmista tuli! Nautimme kuuman keiton laavun suojassa sateen ropina taustamusiikkina.

Keitto valmiina nautittavaksi.

Kun vauvakin oli saanut mahansa täyteen, oli aika lähteä taas liikkeelle. Valitettavasti sää ei ollut muuttunut lounastaukomme aikana toivomallamme tavalla, ja uusia sadekuuroja liikkui päälle tiiviiseen tahtiin. Välillä jyrähteli ukkonen. Tarkistimme vielä sääennusteen tuleville tunneille, eikä muutosta ollut odotettavissa. Jouduimme siis toteamaan, että vauvan kanssa emme voisi tällä kertaa lähteä pidemmälle. Onneksi olimme sentään päässeet laavulle asti kokkailemaan. 

Tällaista neulaspolkua olisi kelvannut askeltaa pidempäänkin.

Ukkosen jyrinän saattelemana palasimme Linnavuoren toista puolta takaisin autolle. Jykevä Linnavuori ei tällä kertaa saanut näyttää meille kaikkia aarteitaan, mutta se kutsuu meitä varmasti vielä lähiaikoina uudelle vierailulle. Jospa silloin pääsisimme tutkimaan myös, miltä Kaarinan korkeimmalla huipulla, Pohtionvuorella, näyttää.

Lisätietoa reitistä: https://tammireitit.fi/piikkionlinnavuori

Iltaretki Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolulle

Kun pitkä helleputki lopulta väistyi, alkoi mieli kaivata jälleen retkelle. Akuuttia retkikuumetta helpottaaksemme päätimme suunnata heti pienelle arki-illan retkelle. Haimme isoveljen päiväkodista ja jatkoimme suoraan matkaa kohti Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolkua Kaarinassa. Pysäköintialue löytyy osoitteesta Rauvolantie 157

Luontopolku on 1,2 kilometriä pitkä. Reitin alussa kävellään hiekkatietä pitkin kohti Vaarniemen kartanoa, ja sen jälkeen luontopolku tekee ympyrälenkin tammilehdossa. Jo heti hiekkatien varrella saa ihailla upeita vanhoja tammia. Erästä täysin onttoa yksilöä pääsi tutkimaan myös sisältä päin. 

Onton tammen sisään kiipeämässä.

Vaarniemen kartanon mutkasta luontopolku jatkui juurakkoisena pikkupolkuna tammilehdon uumeniin. Polun varrella ihmettelimme porukalla järkälemäisen kokoisia tammivanhuksia. Aivan kuin jossain satumetsässä!

Vanha tammimetsä oli kuin satukirjan sivuilta.

Poikkesimme luontopolulta lintutornille ja jatkoimme vielä pitkospuita pitkin Rauvolanlahdelle aina ensimmäiselle näköalatasanteelle saakka. Ruovikko oli lähes umpeen kasvanut, joten pitkospuilla tunnelma oli kuin viidakossa. Pitkospuita pitkin voisi jatkaa Turun puolelle kohti Katariinanlaaksoa, mutta me palasimme samoja jälkiä pitkin takaisin lintutornille evästauolle. Isoveli ja Metsuri kävivät myös lintutornin huipulla tähystämässä merelle.

Rauvolanlahden pitkospuilla oli viidakkotunnelmaa.

Kun energiavarastot oli saatu evästauolla täytetyiksi, jatkoimme luontopolkua eteenpäin. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa käärmemäisesti maata pitkin kasvavaa suurta haapaa, jolla oli hauska tasapainoilla ja temppuilla. Välillä pysähdyimme kuuntelemaan vanhan metsän nitinöitä ja natinoita.

Maata pitkin kasvava haapa kutsui temppuilemaan.

Takaisin Vaarniemen kartanon kohdalle palatessamme katsahdimme kelloa ja totesimme, että retkiseurueemme on nyt suunnattava kotiin ja iltatoimille. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme vielä jatkaneet jonkin matkaa kohti Vaarniemen näköalatornia ja käyneet tarkistamassa, näkyykö tien varren laitumella lampaita. 

Luontopolku kulkee Vaarniemen vanhan kartanon ohi.

Palatessamme hiekkatietä pitkin takaisin autolle isoveli kirmasi kaukana edellä. Virtaa olisi selvästi riittänyt pidempäänkin retkeen. Loppuhuipennukseksi löysimme tien varrelta kesän ensimmäiset metsämansikat, jotka olivat kypsyneet ennätysajassa jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä. 

Luontopolku oli todella hieno ja hyvin viitoitettu. Lyhyen reitin jaksaa pienikin lapsi helposti kulkea, ja jos virtaa ja aikaa riittää, lenkkiä voi hyvin pidentää pitkospuille tai Vaarniemen kallioille. Lastenvaunuilla juurakkoiselle polulle ei ole asiaa. 

Lisätietoa:

Kartta ja muuta tietoa alueen retkeilyreiteistä: https://tammireitit.fi/pyhankatariinanpolut

Kaikki Kaarinan luontopolut kootusti: https://kaarina.fi/fi/asuminen-ja-ymparisto/ymparisto-ja-luonto/luontopolut

Pihaelämää, miniretkiä ja vauvan ensimmäinen kerta mökillä

Niin saapui lopulta kevät ja alkukesä ryminällä päälle ja luonto lehahti hetkessä vihreäksi. Vaikka sama toistuu joka vuosi, silti se aina jotenkin yllättää: miten kauniita kevään ensimmäiset hentoiset ja heleän vihreät lehdet ovat ja kuinka ihanaa on seurata luonnon puhkeamista täyteen elämään. Luonnon kauneus tuntuu vain lisääntyvän vuosi vuodelta, mikä taitaa olla orastavan keski-ikäistymisen merkki. Lämpimien kesäpäivien koittaessa elämä siirtyy luonnostaan ulos. Ulkona kokataan, syödään, puuhataan ja joskus hetkittäin vain ollaan ja nautitaan. 

Muurikkaperunoiden paistamista kotipihalla.

En ole mikään pihan laittaja tai puutarhaintoilija (tai en ainakaan tähän asti ole ollut), mutta pienelle pihallemme on kuitenkin kiva laittaa jotain kasvamaan. Se on mukavaa yhteistä puuhaa pienten lasten kanssa, ja samalla saamme kompostin tuottaman mullan hyötykäyttöön. Meillä on muutaman vuoden ajan ollut pari istutuslaatikkoa, joissa on vaihtelevalla menestyksellä kasvatettu yrttejä, lehtikaalia, retiisiä, avomaankurkkua ja kukkia. Tänä kesänä halusimme valita mahdollisimman helppohoitoista kasvatettavaa, ja kuulopuheiden perusteella peruna ja herne vastasivat tarvettamme.

Heti alkuun vaaditaan silti hieman suunnitelmallisuutta ja kärsivällisyyttä, sillä perunaa pitäisi ennen istuttamista idättää noin 2–3 viikkoa. Tämän odotusvaiheen jälkeen kaivoimme istutuslaatikoista vanhaa multaa pois ja laitoimme tilalle sekoituksen oman kompostin multaa ja kaupan luomuruokamultaa. Isoveli oli hommassa innolla mukana: hän kuokki, kasteli, laittoi perunoita maahan ja pudotteli herneitä koloihin, joita hänen edellään maahan painoin. Perunan ja herneen kasvatuksen ensikertalaisina odotamme jännityksellä, saammeko jotain kasvamaan – ja jos saamme, ehtiikö kauriit tai linnut popsimaan satomme ennen meitä.

Äitienpäiväviikonlopun valkovuokkomerta Tuorlan lehtometsässä.

Retkitouhujen kanssa viime viikot ovat olleet rauhallisia. Kun elämää viettää muutenkin koko ajan ulkona, retkelle lähteminen ei polttele samalla tavalla mielessä kuin muulloin. Pari miniretkeä olemme silti toukokuussakin tehneet. Äitienpäiväviikonloppuna veimme mamman nuotiokahveille Tuorlaan. Olin lukenut Tuorlan esteettömästä luontopolusta, joten pakkasimme lastenvaunut mukaan ja lähdimme testaamaan sitä. Omaan makuuni reitti ei varsinaiselta luontopolulta tuntunut: se kulkee pääosin hiekkatietä pitkin pihapiirissä, puutarha-alueella ja jonkin matkaa lehtometsässä. Reitin varrella oleva nuotiopaikka on aivan rakennusten vieressä eikä maisemiltaan tarjoa kovin idyllistä luontoelämystä. Suosittu se silti tuntui olevan: nuotiopaikalle kävellessä meitä vastaan tuli lapsiperhe, joka oli juuri lähtenyt nuotiopaikalta, ja toinen seurue oli meitä tulilla odottamassa. Tulipaikan lähistöltä löytyi lyhyt lasten luontopolku, jonka tehtävärasteja oli mukava tehdä yhdessä isoveljen kanssa. Parasta antia retkessä oli kuitenkin omasta mielestäni sen lähtö- ja päätepiste: Tuorlan kartanon upea pihapiiri ja puutarha, joka oli juuri puhkeamassa täyteen kukoistukseensa.

Toisesta miniretkestä saamme kiittää isoveljen päiväkotiryhmän aikuisia. Perinteisen kevätjuhlan sijaan he järjestivät perheille yhteisen metsäretken samaan paikkaan, jossa he käyvät viikoittain lasten kanssa retkellä. Metsässä söimme eväitä ja kokeilimme yhdessä erilaisia tehtävärasteja: kiveltä kivelle liikkumista ilman maahan kosketuksia, käpyjen heittämistä maalitauluihin ja kaatuneiden puunrunkojen päällä tasapainoilua. Retken päätteeksi purettiin vielä loputkin päivän energiat: lapsikatras juoksi täyttä vauhtia kalliota ylös alas loputtoman monta kierrosta. Koitin väliin huikata, että energiaa pitäisi jättää sen verran jäljelle, että pääsemme vielä kotiinkin. Kolmevuotias huusi vain takaisin: “Mulla on vara-akku taskussa”. Olisipa itselläkin. 

Lautalla kohti mökkikauden avausta.

Viime viikonloppuna avasimme mökkikauden, ja pikkuveli pääsi tutustumaan ensimmäistä kertaa kesäparatiisiimme Turun saaristossa. Mökillä vedet kannetaan kaivosta, tiskit pestään käsin, tarpeilla käydään huussissa ja tupa lämmitetään takalla – oikeaa mökkielämää siis! Tekemistä riittää aamusta iltaan ihan perustarpeiden täyttämiseen, varsinkin kun huolehdittavana on myös pienten lasten tarpeet. Yhtälö kuitenkin toimii, kun aikuisia on mukana enemmän kuin lapsia. Näin homma ei käy aivan liian kaoottiseksi ja perusaskareista pystyy nauttimaan. Käsin tiskaaminen kaikessa rauhassa ja ikkunasta ulos katsellen on meditaatiota parhaimmillaan. 

Lapsi keinumassa riippumatolla.
”Lisää vauhtia”, kuului vähän väliä riippumatosta.

Tällä reissulla pappa oli mukana auttamassa Metsurin (puolisolle löytyi pitkän harkinnan jälkeen oma kutsumanimi blogiin) rakentaman uuden hirsipöydän pystyttämisessä. Isoveli oli tietysti mukana touhussa ja pääsi yhdessä Metsurin ja pappan kanssa kokeilemaan jopa käsisahalla sahaamista. Kallion maalaaminen vedellä ja riippumatolla keinuminen olivat myös mieleistä puuhaa. Pikkuvelikin tuntui viihtyvän hyvin. Pyllyn pesut ulkona sujuivat mainiosti, ja hämärässä rantasaunassa pesulla käyminen taisi olla mieluinen kokemus. Missään muualla päiväunet eivät ole maistuneet yhtä hyvin kuin mökillä. Kesän edetessä pienen miehen meno tulee varmasti kovenemaan, kun ryömimisvaihde löytyy ja pääsee tutkimaan muutakin kuin maton hapsuja. Omia kohokohtiani reissussa oli saunan löylyihin pääseminen ja virkistävän kylmään mereen pulahtaminen yhdessä Metsurin kanssa. Kiitos rauhallisen saunahetken mahdollistamisesta mammalle!

Vaunulenkillä osuin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja bongasin eläinvauvoja kuusen alla. (Kuva otettu jo aiemmin lenkillä; pikkuvasoja en jäänyt kuvaamaan.)

Koska mökillä lähes kaikki tapahtuu ulkona, luontoa ehtii tarkkailemaan läpi päivän. Kaivolla vettä pumpatessa huomaa yli lentävän kurkiparin ja aamuyön huussikäynnillä auringon sarastuksen. Tällä mökkireissulla pääsin kokemaan jotain erityisen hienoa. Olin työntelemässä vauvaa vaunuissa mökkitietä pitkin aamupäiväunien aikaan. Toiseen suuntaan kävellessäni huomasin metsäkauriin, joka loikki nopeasti pakoon minut nähdessään. Kun hetken päästä palasin takaisin päin, näin kauriin uudelleen samassa paikassa. Jälleen se lähti nopeasti loikkimaan karkuun. Samassa huomasin, kuinka läheisen kuusen alla liikkui haparoivin askelin kaksi suloista ja korkeintaan polvenkorkuista kauriin vasaa. Emo oli yrittänyt kiinnittää huomioni itseensä, mutta toisella kerralla yritys epäonnistui. Onneksi tällä kertaa uhka oli vasoille vaaraton. Jätin ne omaan rauhaansa ja jatkoin nopeasti matkaa.

Pitaleivät trangialla ja päiväunet riippumatossa

Suunnittelematta ja yllättäen toteutetut pikkuretket lähimetsiin ovat olleet tämän kevään retkireseptimme. Esimerkiksi idea tämän jutun päivällisretkestä syntyi eräänä iltapäivänä, kun nautimme terassikahveista ja pohdimme yhdessä loppupäivän tekemisiä. Aurinko paistoi lämpimästi, pikkuveli pötkötteli tyytyväisenä makuualustan päällä terassilla ja isoveli heitteli palloa. Silmäilimme pihaa ja listasimme, mitä kaikkea voisi tehdä. Tartuin jo juuriharjaan ja pesuämpäriin, mutta sitten jonkun suusta lipsahti sana “retki”. Arvata saattaa, mihin tilanne siitä johti. Ideointi lähti samantien rullaamaan, ja pihahommat jäivät odottamaan toiseen kertaan.

Kerroin nähneeni somessa retkeilijöiden vappuherkkukokkauksia trangialla ja mietin samalla, löytyisikö kaapeistamme vähällä vaivalla jotakin sopivaa trangialla kokkailtavaa. Muistin pitaleipäainekset ja tajusin niiden sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Kello näytti kolmea ja totesimme, että viimeistään tunnin päästä olisi lähdettävä liikkeelle, jotta ruoka saataisiin valmiiksi ennen nälkäkiukkuja. Toimeen siis!

Tein pitaleipiä varten nopeasti tsatsikin ja pilkoin tomaatit ja punasipulit. Pakkasesta nappasin valmiit falafelpyörykät, kaapista pitaleivät ja lisäksi vähän öljyä falafelien paistamista varten. Vauvalle otin vielä valmiin pilttipurkin, ja sitten ruuat olivatkin kasassa. Puolisoni ja isoveli pakkasivat samalla rinkkaa. Mukaan otettiin trangia, kaasupullo, tulitikut, ruuat, lusikoita, paistolasta, mukit, vesipullot, riippumatto, istuinalustat, talouspaperia, roskapussi, vauvalle makuualusta ja äitiyspakkauksen makuupussi sekä varoiksi yhdet vaihtovaatteet, vaippa ja harsoja. Olihan siinä tavaraa pientä päivällisretkeä varten! Varastosta kaivoimme esille suurimman mahdollisen rinkan. Pienempäänkin tavarat olisi toki saatu mahtumaan, mutta näin pakkaamista ei tarvinnut sen enempää suunnitella ja kolmevuotiaan oli helppo osallistua siihen täysivaltaisesti. Hän olikin perheen innokkain pakkaaja. Meitä aikuisia tämä vaihe ja pakkausapulaisen huima vauhti meinasi jo hieman uuvuttaa.

Sopivaa leiripaikkaa etsimässä.

Reippaasti tehtyjen valmistelujen jälkeen pääsimme ajallaan matkaan. Ohiajavissa autoissa katseet kääntyivät, kun kävelimme vauva kantorepussa, täysikokoinen rinkka selässä ja kolmevuotias potkupyöräillen kohti lähimetsää. Metsän laitaan saapuessamme jätimme potkupyörän parkkiin ja lähdimme kiipeämään pientä hiekkatietä ylöspäin. Päätimme kokeilla, löytyisikö heti ensimmäisestä mäestä meille sopiva leiripaikka. Poikkesimme metsään ja kun löysimme paikan, josta ei osunut näkökenttään yhtään polkua, leiriydyimme siihen. 

Pikkuveli päiväunilla.

Viritimme vauvaa varten riippumaton, ja laskin hänet siihen makuualustan päälle ja makuupussiin. Keinuttelin varovasti ja hän katseli rauhallisena puiden latvuksia, kunnes silmät painuivat kiinni. Ensimmäiset päiväunet riippumatossa alkoivat ainakin helposti. Samaan aikaan muut olivat ottaneet ruuat ja trangian esille. Ensin pitaleipiä lämmitettiin pannulla ja sen jälkeen falafelit paistettiin öljyssä. Pakastepyörykät olivat matkan varrella ehtineet jo sulaa, joten ne valmistuivat vauhdilla. Sitten olikin jäljellä enää vain pitaleipien täyttäminen tsatsikilla, falafeleilla, tomaattiviipaleilla ja punasipulilla. Todellista retkipikaruokaa! Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla vielä toiset samanlaiset. Miinuspuolena on todettava, että pitaleivän syöminen täytteineen ilman sotkuja on vaikeaa aikuiselle, saati sitten pienelle lapselle. Osa täytteistä tippuikin metsän eläinten herkuiksi.  

Falafelit paistumassa trangialla.

Kun olin saanut leivät syödyksi, vauva alkoi jo heräillä. Seurasi vuoronvaihto. Isoveli ryntäsi riippumaton kyytiin, ja pikkuveli pääsi nauttimaan vesihauteessa lämmitetystä sosepäivällisestä. Istuin vauva sylissä sammalmättäällä ja huokaisin ääneen: “Aikamoista luksusta!”. Ei varmaankaan kaikkien mielestä, mutta luonto- ja retkeilyhenkiset ihmiset varmasti ymmärtävät. Mietin mielessäni, että juuri nämä hetket ovat luultavasti parasta aikaa elämässäni ja niitä hetkiä, joita joskus tulevaisuudessa muistelen. Onneksi tähän tulee välillä havahduttua, sillä niin helposti ajatukset ovat jatkuvasti jossain tulevassa: kesäsuunnitelmissa, ensi syksyssä, tulevissa vuosissa, jolloin lapset ovat jo isompia.

Palasin ajatuksistani maanpinnalle, kun maastopyöräilijä rymisteli vähän matkan päässä mäkeä alas. Kovin kauas poluista emme siis olleet päässeet, mutta se ei retkeämme häirinnyt yhtään. Lähimetsä oli tarjoillut jälleen parastaan. Pakkasimme rinkan kasaan ja palasimme yhtä ihanaa retkimuistoa rikkaampana kotiin.

Takatalven pikkuretki Toijaisten nuotiopaikalle

Lämpömittari näytti aamulla paria astetta pakkasta ja pihaa koristi hentoinen lumiharso. Takatalvi jatkoi kiusoitteluaan, vaikka kalenteri näytti jo huhtikuun loppupuolta. Mietimme hetken, kannattaako lähteä, mutta totesimme, että päivä on paras aloittaa ulkoilulla eikä parempaa keliä kannata jäädä odottamaan. Siispä koko porukalle talvivarustus päälle ja ulos. Reppuun pakkasimme eväsleivät ja kuumaa mehua, toiseen kassiin hieman polttopuita tulistelua varten.

Suuntasimme kohti Toijaisten nuotiopaikkaa, joka sijaitsee Hirvensalossa noin parin kilometrin pituisen luontopolun varrella. Opastus luontopolulle alkaa Toijaisten koirapuiston kohdalta, tien vastakkaiselta puolelta (Toijaistentie 156). Päätimme kuitenkin lähestyä tulipaikkaa tällä kertaa etelästä, Toijaisten kylätien suunnasta, jolloin matka on lyhyempi. Tarkoituksenamme oli pitää retki niin lyhyenä, että viisikuinen vauvamme viihtyisi koko sen ajan kantorepussa eikä häntä tarvitsisi syöttää kylmässä kelissä.

Löysimme Toijaisten kylätieltä alkavan polun pään ja lähdimme kiipeämään noin 30 metrin nousua kohti määränpäätä kolmevuotiaan matkanjohtajan johdattamana. Emme olleet aiemmin käyneet tulipaikalla, mutta alueen pikkupolut olivat kuitenkin lenkkipolkuina meille tuttuja. Kotalaavu sijaitsee mäen laella kallioalueen länsireunalla, ja polkua ylöspäin kiivetessä se erottuu jo kaukaa avonaisessa kalliomaastossa.

Toijaisten kotalaavu kallion laella
Polkua ylös kiivetessä kotalaavu näkyy jo kaukaa.

Ylhäällä kallion päällä pohjoistuuli puhalsi hyytävästi, ja kotalaavun sisälle oli ihana hakeutua tuulen suojaan. Kaivoimme kotoa mukaan otetut polttopuut esiin ja sytytimme tulet. Helppoa kuin nakki, kuten kolmevuotias totesi. Pian huomasimme kuitenkin ongelman. Savu ei noussut tulipaikan hormia pitkin ylös, vaan jäi pyörimään kotalaavun sisälle niin, ettei siellä pystynyt kunnolla olemaan. Harmillista, sillä tulen äärellä olisi tällä kelillä ollut mukava istuskella. Ulkopuolelta katsottuna hormista näytti puuttuvan piipunhattu ja ehkä myös jotain muuta. Jos joku lukijoista sattuu tietämään hormin kohtalosta enemmän, niin kerrothan siitä kommenteissa.

Mieheni jäi huolehtimaan tulesta, ja me lähdimme kolmevuotiaan kanssa tutkimaan hetkeksi ympäristöä. Tulipaikan lähistöltä löytyi muun muassa hyviä kiipeily- ja kiikkumispuita. Vauva kulki mukana kantorepussa tiiviisti kiinni minussa ja pysyi näin hyvin lämpimänä. Hän tarkkaili touhujamme jonkin aikaa ja nukahti lopulta päiväunille. 

Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.
Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.

Kohta nuotiovastaava kutsui meidät evästauolle. Kotalaavun edustalla tuli lämmitti mukavasti selkää, ja nuotiolla paistetut eväsleivät ja kuuma mehu maistuivat kaikille. Katselin laavun katon liepeestä roikkuvaa jääpuikkoa ja naurahdin, että tältä retkeltä ei taida olla kevätseurantaan raportoitavaa. 

Eväsleivät nuotiolla paistumassa
Helpot mutta maistuvat eväät – nuotiolla paistetut eväsleivät.

Tulien hiivuttua pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme samoja jalanjälkiä kohti kotia. “Onneksi tuli lähdettyä”, totesimme vielä kotona. Tuulensuoja, nuotio ja lämpimät eväät tekivät tästä takatalven pikkuretkestä onnistuneen. Ja pakkohan tämän oli olla viimeinen talviretki tälle keväälle, eikö vain?

Eläköön asuinalueiden pikkumetsiköt – nuo arjen aarrepaikat

Poikkesimme asuintalojen takana piilotelleeseen pikkumetsikköön ensimmäisen kerran joskus talvella pulkan kanssa. Sen jälkeen olemme palanneet sinne yhä uudestaan ja uudestaan. Metsikköön ei johda lenkkipolkua, ja se on niin pieni, että sen joka kolkasta katse osuu taloihin tai lähistöllä kulkevaan tiehen. Aikuisena metsikköä ei ole oikein edes huomannut. Kolmevuotiaan kanssa ympäristöä katselee kuitenkin erilaisin silmin, ja lyhyet etäisyydet ovat valttia. Paras metsä on sellainen, jonne voi ottaa kotiovelta vaikka pikaisen juoksukisan.

Metsikössä lapsi on löytänyt aina jotain tekemistä tai tutkittavaa, ja itse olen voinut pysähtyä ihmettelemään sen kätköistä löytyneitä upeita vanhoja tammia. Tosiaan – aiemmin ohittamani metsäpahanen on osoittautunut tarkemmin tarkasteltuna hienoksi vanhaksi tammimetsäksi. Tammivanhukset nousivat maisemassa aiempaa paremmin esiin alkutalvesta tehdyn hoitohakkuun myötä, kun pusikkoa ja suuria kuusia kaadettiin niiden ympäriltä. 

Isä ja poika matkalla lähimetsän majalle

Erityisesti menneen talven suhmuraisina sadepäivinä lähimetsä oli meille suuri pelastus, kun hiihtoladulle, luistelukentälle tai pulkkamäkeen ei ollut menemistä. Lähimetsään on voinut pujahtaa vaikka vain puoleksi tunniksi ulkoilemaan ja purkamaan energiaa. Metsässä on etsitty rekvisiittaa leikkeihin, ihmetelty eläinten papanoita ja paljaaksi nakerrettuja käpyjä, valloitettu kivenlohkareita, tasapainoiltu kaatuneiden puiden rungoilla – ja tietenkin rakennettu majaa. Majan rakennusmateriaalina hyödynsimme hoitohakkuun jäljiltä maahan jätettyjä kuusenoksia.

Kantorepussa kulkeva vauva tarkastelee isoveljen tekemää majaa

Tämän viikon alussa lähes kesäinen lämpö helli lounaisrannikkoa ja tuntui, että kevään ensimmäisiä lämpimiä iltoja on juhlistettava jotenkin. Niinpä keitin termariin kaakaon ja heitin reppuun seuraksi banaanit, smoothiet ja istuinalustat. Sitten suuntasimme vauva kantorepussa kohti lähimetsää ja itserakennettua majaa. Linnut lauloivat ilta-auringossa kevätkonserttiaan, sepelkyyhkyt lehahtelivat tammenoksilla ja laulujoutsenpariskunta tervehti meitä ylilennollaan. Tarjoilimme iltapalan majan edustalla, eikä tähän kattaukseen tarvinnut kolmevuotiasta hoputtaa. Arki-illan rutiinista tuli tänä iltana juhlaa.

Koko perheen lähiretki uudelle lintutornille

Kolean harmaana pääsiäisaamuna suuntasimme koko perheen voimin tutustumaan uuteen Friskalanlahden lintutorniin Turun Hirvensalossa. Minä ja vauva lähdimme matkaan vaunujen kanssa kävellen, jotta esteettömäksi rakennettu torni tulisi samalla asiaankuuluvasti testatuksi. Kolmevuotias isoveli valitsi kulkutavakseen itsevarmuutta uhkuen potkupyörän, mutta suostui kuitenkin siihen, että myös pyöräkärry otettiin varmuuden vuoksi matkaan mukaan. 

Lintutornille kuljetaan Kakskerrantieltä etelään kääntyvää Vihtiläntietä pitkin. Kolmevuotias potkutteli vauhdikkaasti pyörätietä aina tienhaaraan saakka, mutta vetisellä hiekkatiellä vauhti hyytyi ja hän otti tyytyväisenä vastaan tarjolla olleen pyöräkärrykyydin. Matkaa tienhaarasta lintutornille on noin kilometri. Kauempaa tulevat pääsevät hiekkatien alkuun helposti bussilla (Friskalantien pysäkki) tai autolla (hiekkatien alussa on muutaman auton pysäköintialue).

Hiekkatiellä potkupyörän kuljettaja siirtyi pyöräkärryn kyytiin ja pyörä vaunujen tavaraosaan.
Hiekkatiellä potkupyörän kuljettaja siirtyi pyöräkärryn kyytiin ja pyörä vaunujen tavaraosaan.

Perillä lintutorni odotti meitä autiona. Kosteikko oli vielä täysin lumen ja jään peittämä ja maisema harmaa ja hiljainen. Paljain silmin erottui vain muutamia töyhtöhyyppiä, jotka hyppelivät kauempana kosteikon laidalla. Työnsin vaunut puista luiskaa pitkin kevyesti ylös tornin katselutasanteelle ja totesin, että ainakin lastenvaunujen kanssa esteettömyys toteutuu erinomaisesti. Vaikka torni – tai oikeammin lintulava – kohoaa vain hieman maantasoa korkeammalle, sieltä aukeaa avara näkymä koko kosteikkoalueelle. Istahdimme penkille tarkkailemaan maisemaa ja kaivoimme eväät esiin. Tilaa olisi ollut vaikka koko koululuokalliselle lintubongareita, mutta me saimme nauttia tornista tällä kertaa ihan omassa rauhassa. 

Lastenvaunut oli helppo työntää katselutasanteelle esteetöntä luiskaa pitkin.
Lastenvaunut oli helppo työntää katselutasanteelle esteetöntä luiskaa pitkin.

Eväiden syönnin lomassa koitin löytää kiikareilla elämää. Kovin hiljaista oli, mutta yksi minulle täysin uusi lajibongaus kuitenkin sykähdytti: ruovikossa lehahti viiksitimali, joka opastaulunkin mukaan alueella elelee. Myös lintutornin läheisissä puissa pyörivät pyrstötiaiset ilahduttivat. Vauva oli koko retken umpiunessa vaunuissa ja jätti lintubongaukset vielä toiseen kertaan. Isoveli sen sijaan jaksoi hetken harjoitella kiikareiden käyttöä ja kiipesi myös pienen matkan päässä kohoavaan vanhaan lintutorniin tarkistamaan näkymät. Kiikaroinnin kohteena olivat lähinnä vastarannan talot, mutta kuulemma hän näki myös yhden variksen.

Pieni kiikareiden käyttäjä
Kolmevuotias tähysti vastarannan taloja.

Kotimatka taittui menomatkan tavoin. Isoveli nautti hiekkatieosuuden pyöräkärrykyydistä ja vaihtoi loppumatkaksi kurvailemaan omalla potkupyörällään. Kaikki saapuivat kotipihaan hyvillä mielin, mitä pidän yhtenä onnistuneen retken kriteerinä. Silti retki lintutornille olisi kannattanut tehdä vasta hiukan myöhemmin, kun kosteikko on vapautunut jäästä. Silloin tornissa olisi ollut enemmän kuhinaa: toisaalta enemmän lintujen elämää tarkkailtavana, toisaalta enemmän lintubongareita, joilta saa aina arvokkaita vinkkejä siihen, mihin kiikarinsa kannattaa suunnata. 

PS: Torni on toteutettu Turun kaupungin asukasbudjetin määrärahoista. Parhaillaan on käynnissä äänestys seuraavista asukasbudjetin käyttökohteista. Äänestysaikaa on huhtikuun loppuun. Turkulaiset pääsevät äänestämään kohteista täällä: https://asukasbudjetti.turku.fi/

Nuotioretkellä parikuisen vauvan kanssa

Retki autolla lähimmälle nuotiopaikalle. Ei ehkä tyypillisin retkiblogin aloitus, mutta kun liikkeelle lähtee talvisena iltana vajaan parikuisen vauvan kanssa, on siinäkin sopivasti seikkailun tuntua. Tämä pikkuretki oli kuopuksemme ensimmäinen kerta tulilla ja meille vanhemmille ihana pieni irtiotto vauva-arjen keskellä.

Elettiin joululoman aikaa, ja isoveli oli lähtenyt aiemmin päivällä yökyläreissulle isovanhemmilleen. Me muut vietimme raukeaa päivää kotona, kunnes mieheni sai idean: lähdetään iltateelle läheiselle laavulle. Olin suunnitellut viettäväni illan sohvan nurkassa löhöillen ja rauhallisesta illasta nauttien, mutta mieheni olemus oli intoa täynnä: tulille oli selvästi päästävä. Pysähdyin ja mietin hetken. Ulkona oli lämpötila nollan paikkeilla, ajomatkaa perille olisi vartin verran ja auton saisi aivan laavun viereen parkkiin. Vauva voisi nukkua vaunujen suojassa sen aikaa, kun me vanhemmat tekisimme tulet ja nauttisimme iltateet. Jos vauva ei viihtyisi, pääsisimme nopeasti takaisin kotiin. 

Idea vaikutti toteuttamiskelpoiselta, joten sitten vain toimeen. Mieheni pakkasi eväät, klapit ja vaunut autoon. Minä imetin vauvan, vaihdoin vaipan, puin ja paketoin turvakaukaloon. Sitten nopeasti matkaan. Perillä siirsimme vauvan turvakaukalosta vaunuihin nukkumaan. Laitoin vaunujen sisään myös kaukalon lämpöpussin, jotta se pysyisi lämpimänä kotimatkaa varten. 

Sillä aikaa kun työntelin vauvaa uneen, mieheni alkoi viritellä tulia. Se olikin oma ohjelmanumeronsa, sillä kotipihalta mukaan napatut, kosteat klapit haastoivat tulentekijää käyttämään kaiken osaamisensa ja luovuutensa. Toisaalta nyt siihen oli mitä parhain hetki. Pitkän päivän jälkeen nälissään ja sormet kohmeessa nuotion toivoisi syttyvän vähemmällä vaivannäöllä. 

Iltateen valmistelua laavulla vauvan nukkuessa vaunuissa.

Lopulta tuli kuitenkin loimusi, vauva nukkui ja me istuimme ihailemaan tulta. Pimeässä talvi-illassa maailma nuotion kajon ulkopuolella jäi pimentoon, joten edes läheinen tie tai peltomaisema ei häirinnyt tunnelmaa. Vauva inahteli vaunuissa silloin tällöin, mutta jatkoi pienen heijailun jälkeen uniaan. Keitimme teetä, söimme suklaata ja nautimme hetken täydellisestä rauhasta. Koin ensimmäistä kertaa loppuraskauden ja synnytyksen jälkeen olevani taas muutakin kuin pienten lasten äiti.

Kun teet oli juotu ja suklaat syöty, pakkasimme tavarat kasaan ja odotimme nuotion sammumista. Emme uskaltaneet jäädä pidemmäksi aikaa tunnelmoimaan, sillä jossain vaiheessa vauva heräisi eikä imettäminen talvikelissä ulkona tai autossa houkutellut. Jännitin hiukan vauvan siirtämistä lämpimän makuupussin suojista auton turvakaukaloon, mutta retkivauvamme otti tämän tyynesti ja jatkoi vain uniaan. 

Kahden ja puolen tunnin päästä kotioven sulkemisesta istuin jälleen sohvalla imettämässä ja mietin retken onnistumisen avaimia. Vaikka pikkuvauvan kanssa nuotiolle lähteminen alkuun hiukan jännitti, totesin, että juuri tämän ikäisen kanssa retken toteuttaminen oli helppoa: saatoimme luottaa hänen nauttivan pitkistä unista vaunuissa vailla huolta tarkoista rutiineista ja rytmeistä. Autolla saavutettava lähilaavu oli retkikohteena hyvä valinta, kun käytettävissä oli aikaa yhden imetysvälin verran. Muutenkin siirtymiin käytetty aika minimoitiin, minkä mahdollisti liikkeelle lähteminen vain vauvan kanssa. Kolmevuotiasta isoveljeä olisi ollut kurja hoputtaa, ja samalla toki rauhallinen nuotiolla tunnelmointikin olisi jäänyt vähemmälle. Kiitos siis retken ja treffitunnelman mahdollistamisesta isoveljeä hoitaneille isovanhemmille!