Lämpömittari näytti aamulla paria astetta pakkasta ja pihaa koristi hentoinen lumiharso. Takatalvi jatkoi kiusoitteluaan, vaikka kalenteri näytti jo huhtikuun loppupuolta. Mietimme hetken, kannattaako lähteä, mutta totesimme, että päivä on paras aloittaa ulkoilulla eikä parempaa keliä kannata jäädä odottamaan. Siispä koko porukalle talvivarustus päälle ja ulos. Reppuun pakkasimme eväsleivät ja kuumaa mehua, toiseen kassiin hieman polttopuita tulistelua varten.
Suuntasimme kohti Toijaisten nuotiopaikkaa, joka sijaitsee Hirvensalossa noin parin kilometrin pituisen luontopolun varrella. Opastus luontopolulle alkaa Toijaisten koirapuiston kohdalta, tien vastakkaiselta puolelta (Toijaistentie 156). Päätimme kuitenkin lähestyä tulipaikkaa tällä kertaa etelästä, Toijaisten kylätien suunnasta, jolloin matka on lyhyempi. Tarkoituksenamme oli pitää retki niin lyhyenä, että viisikuinen vauvamme viihtyisi koko sen ajan kantorepussa eikä häntä tarvitsisi syöttää kylmässä kelissä.
Löysimme Toijaisten kylätieltä alkavan polun pään ja lähdimme kiipeämään noin 30 metrin nousua kohti määränpäätä kolmevuotiaan matkanjohtajan johdattamana. Emme olleet aiemmin käyneet tulipaikalla, mutta alueen pikkupolut olivat kuitenkin lenkkipolkuina meille tuttuja. Kotalaavu sijaitsee mäen laella kallioalueen länsireunalla, ja polkua ylöspäin kiivetessä se erottuu jo kaukaa avonaisessa kalliomaastossa.
Ylhäällä kallion päällä pohjoistuuli puhalsi hyytävästi, ja kotalaavun sisälle oli ihana hakeutua tuulen suojaan. Kaivoimme kotoa mukaan otetut polttopuut esiin ja sytytimme tulet. Helppoa kuin nakki, kuten kolmevuotias totesi. Pian huomasimme kuitenkin ongelman. Savu ei noussut tulipaikan hormia pitkin ylös, vaan jäi pyörimään kotalaavun sisälle niin, ettei siellä pystynyt kunnolla olemaan. Harmillista, sillä tulen äärellä olisi tällä kelillä ollut mukava istuskella. Ulkopuolelta katsottuna hormista näytti puuttuvan piipunhattu ja ehkä myös jotain muuta. Jos joku lukijoista sattuu tietämään hormin kohtalosta enemmän, niin kerrothan siitä kommenteissa.
Mieheni jäi huolehtimaan tulesta, ja me lähdimme kolmevuotiaan kanssa tutkimaan hetkeksi ympäristöä. Tulipaikan lähistöltä löytyi muun muassa hyviä kiipeily- ja kiikkumispuita. Vauva kulki mukana kantorepussa tiiviisti kiinni minussa ja pysyi näin hyvin lämpimänä. Hän tarkkaili touhujamme jonkin aikaa ja nukahti lopulta päiväunille.
Kohta nuotiovastaava kutsui meidät evästauolle. Kotalaavun edustalla tuli lämmitti mukavasti selkää, ja nuotiolla paistetut eväsleivät ja kuuma mehu maistuivat kaikille. Katselin laavun katon liepeestä roikkuvaa jääpuikkoa ja naurahdin, että tältä retkeltä ei taida olla kevätseurantaan raportoitavaa.
Tulien hiivuttua pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme samoja jalanjälkiä kohti kotia. “Onneksi tuli lähdettyä”, totesimme vielä kotona. Tuulensuoja, nuotio ja lämpimät eväät tekivät tästä takatalven pikkuretkestä onnistuneen. Ja pakkohan tämän oli olla viimeinen talviretki tälle keväälle, eikö vain?
