Avainsana: luontopolku

Iltaretki Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolulle

Kun pitkä helleputki lopulta väistyi, alkoi mieli kaivata jälleen retkelle. Akuuttia retkikuumetta helpottaaksemme päätimme suunnata heti pienelle arki-illan retkelle. Haimme isoveljen päiväkodista ja jatkoimme suoraan matkaa kohti Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolkua Kaarinassa. Pysäköintialue löytyy osoitteesta Rauvolantie 157. 

Luontopolku on 1,2 kilometriä pitkä. Reitin alussa kävellään hiekkatietä pitkin kohti Vaarniemen kartanoa, ja sen jälkeen luontopolku tekee ympyrälenkin tammilehdossa. Jo heti hiekkatien varrella saa ihailla upeita vanhoja tammia. Erästä täysin onttoa yksilöä pääsi tutkimaan myös sisältä päin. 

Onton tammen sisään kiipeämässä.

Vaarniemen kartanon mutkasta luontopolku jatkui juurakkoisena pikkupolkuna tammilehdon uumeniin. Polun varrella ihmettelimme porukalla järkälemäisen kokoisia tammivanhuksia. Aivan kuin jossain satumetsässä!

Vanha tammimetsä oli kuin satukirjan sivuilta.

Poikkesimme luontopolulta lintutornille ja jatkoimme vielä pitkospuita pitkin Rauvolanlahdelle aina ensimmäiselle näköalatasanteelle saakka. Ruovikko oli lähes umpeen kasvanut, joten pitkospuilla tunnelma oli kuin viidakossa. Pitkospuita pitkin voisi jatkaa Turun puolelle kohti Katariinanlaaksoa, mutta me palasimme samoja jälkiä pitkin takaisin lintutornille evästauolle. Isoveli ja Metsuri kävivät myös lintutornin huipulla tähystämässä merelle.

Rauvolanlahden pitkospuilla oli viidakkotunnelmaa.

Kun energiavarastot oli saatu evästauolla täytetyiksi, jatkoimme luontopolkua eteenpäin. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa käärmemäisesti maata pitkin kasvavaa suurta haapaa, jolla oli hauska tasapainoilla ja temppuilla. Välillä pysähdyimme kuuntelemaan vanhan metsän nitinöitä ja natinoita.

Maata pitkin kasvava haapa kutsui temppuilemaan.

Takaisin Vaarniemen kartanon kohdalle palatessamme katsahdimme kelloa ja totesimme, että retkiseurueemme on nyt suunnattava kotiin ja iltatoimille. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme vielä jatkaneet jonkin matkaa kohti Vaarniemen näköalatornia ja käyneet tarkistamassa, näkyykö tien varren laitumella lampaita. 

Luontopolku kulkee Vaarniemen vanhan kartanon ohi.

Palatessamme hiekkatietä pitkin takaisin autolle isoveli kirmasi kaukana edellä. Virtaa olisi selvästi riittänyt pidempäänkin retkeen. Loppuhuipennukseksi löysimme tien varrelta kesän ensimmäiset metsämansikat, jotka olivat kypsyneet ennätysajassa jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä. 

Luontopolku oli todella hieno ja hyvin viitoitettu. Lyhyen reitin jaksaa pienikin lapsi helposti kulkea, ja jos virtaa ja aikaa riittää, lenkkiä voi hyvin pidentää pitkospuille tai Vaarniemen kallioille. Lastenvaunuilla juurakkoiselle polulle ei ole asiaa. 

Lisätietoa:

Kartta ja muuta tietoa alueen retkeilyreiteistä: https://tammireitit.fi/pyhankatariinanpolut

Kaikki Kaarinan luontopolut kootusti: https://kaarina.fi/fi/asuminen-ja-ymparisto/ymparisto-ja-luonto/luontopolut

Takatalven pikkuretki Toijaisten nuotiopaikalle

Lämpömittari näytti aamulla paria astetta pakkasta ja pihaa koristi hentoinen lumiharso. Takatalvi jatkoi kiusoitteluaan, vaikka kalenteri näytti jo huhtikuun loppupuolta. Mietimme hetken, kannattaako lähteä, mutta totesimme, että päivä on paras aloittaa ulkoilulla eikä parempaa keliä kannata jäädä odottamaan. Siispä koko porukalle talvivarustus päälle ja ulos. Reppuun pakkasimme eväsleivät ja kuumaa mehua, toiseen kassiin hieman polttopuita tulistelua varten.

Suuntasimme kohti Toijaisten nuotiopaikkaa, joka sijaitsee Hirvensalossa noin parin kilometrin pituisen luontopolun varrella. Opastus luontopolulle alkaa Toijaisten koirapuiston kohdalta, tien vastakkaiselta puolelta (Toijaistentie 156). Päätimme kuitenkin lähestyä tulipaikkaa tällä kertaa etelästä, Toijaisten kylätien suunnasta, jolloin matka on lyhyempi. Tarkoituksenamme oli pitää retki niin lyhyenä, että viisikuinen vauvamme viihtyisi koko sen ajan kantorepussa eikä häntä tarvitsisi syöttää kylmässä kelissä.

Löysimme Toijaisten kylätieltä alkavan polun pään ja lähdimme kiipeämään noin 30 metrin nousua kohti määränpäätä kolmevuotiaan matkanjohtajan johdattamana. Emme olleet aiemmin käyneet tulipaikalla, mutta alueen pikkupolut olivat kuitenkin lenkkipolkuina meille tuttuja. Kotalaavu sijaitsee mäen laella kallioalueen länsireunalla, ja polkua ylöspäin kiivetessä se erottuu jo kaukaa avonaisessa kalliomaastossa.

Toijaisten kotalaavu kallion laella
Polkua ylös kiivetessä kotalaavu näkyy jo kaukaa.

Ylhäällä kallion päällä pohjoistuuli puhalsi hyytävästi, ja kotalaavun sisälle oli ihana hakeutua tuulen suojaan. Kaivoimme kotoa mukaan otetut polttopuut esiin ja sytytimme tulet. Helppoa kuin nakki, kuten kolmevuotias totesi. Pian huomasimme kuitenkin ongelman. Savu ei noussut tulipaikan hormia pitkin ylös, vaan jäi pyörimään kotalaavun sisälle niin, ettei siellä pystynyt kunnolla olemaan. Harmillista, sillä tulen äärellä olisi tällä kelillä ollut mukava istuskella. Ulkopuolelta katsottuna hormista näytti puuttuvan piipunhattu ja ehkä myös jotain muuta. Jos joku lukijoista sattuu tietämään hormin kohtalosta enemmän, niin kerrothan siitä kommenteissa.

Mieheni jäi huolehtimaan tulesta, ja me lähdimme kolmevuotiaan kanssa tutkimaan hetkeksi ympäristöä. Tulipaikan lähistöltä löytyi muun muassa hyviä kiipeily- ja kiikkumispuita. Vauva kulki mukana kantorepussa tiiviisti kiinni minussa ja pysyi näin hyvin lämpimänä. Hän tarkkaili touhujamme jonkin aikaa ja nukahti lopulta päiväunille. 

Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.
Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.

Kohta nuotiovastaava kutsui meidät evästauolle. Kotalaavun edustalla tuli lämmitti mukavasti selkää, ja nuotiolla paistetut eväsleivät ja kuuma mehu maistuivat kaikille. Katselin laavun katon liepeestä roikkuvaa jääpuikkoa ja naurahdin, että tältä retkeltä ei taida olla kevätseurantaan raportoitavaa. 

Eväsleivät nuotiolla paistumassa
Helpot mutta maistuvat eväät – nuotiolla paistetut eväsleivät.

Tulien hiivuttua pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme samoja jalanjälkiä kohti kotia. “Onneksi tuli lähdettyä”, totesimme vielä kotona. Tuulensuoja, nuotio ja lämpimät eväät tekivät tästä takatalven pikkuretkestä onnistuneen. Ja pakkohan tämän oli olla viimeinen talviretki tälle keväälle, eikö vain?