Sateinen lounasretki Piikkiön Linnavuorella

Pisarat hakkasivat tuulilasiin niin, ettei eteensä nähnyt. Seuraavassa hetkessä sade muutti olomuotonsa rakeiksi. Tuleekohan tästä retkeä ollenkaan, mietin, kun ajoimme kohti Piikkiön Linnavuoren parkkipaikkaa (Lystiläntie 21, Piikkiö). Aamukahdeksalta olin viimeksi tarkistanut sääennusteen, jonka mukaan koko päivänä ei pitänyt sataa. Silti tunnin päästä kotipihassa lähtöä tehdessä satoi kuitenkin jo. Harvoin menee sääennustus ihan näin pahasti metsään. Toki olisi kannattanut katsoa kaupunkikohtaisen ennusteen sijaan myös laajempaa sääkarttaa, sillä paikallisten sadekuurojen tarkan reitin ennustaminen on vaikeaa. Luin tästä juuri vanhasta Retki-lehdestä (10/2022), ja retkemme oli erinomainen käytännön oppitunti aiheesta.

Parkkipaikalle saapuessamme sadekuuro oli väistynyt. Uusia pilviä vyöryi kuitenkin koko ajan päälle ja pohdimme opaskartan äärellä, mitä tekisimme. Olimme vieneet isoveljen leikkimään fammun luokse ja lounastarpeet odottivat repussa valmiiksi pakattuna, joten liikkeelle halusimme lähteä. Päätimme, että yrittäisimme ehtiä reilun kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle ennen seuraavaa kuuroa. Siellä voisimme laittaa ruokaa sateen suojassa ja odotella, että sateet kaikkoaisivat. Sitä paitsi olihan meillä repussa vauvaa varten sadetakki ja aikuisille kuoritakit, joten pieni sade ei meitä haittaisi. 

Paikoin polku oli hyvin juurakkoinen. Älä siis yritä tänne lastenvaunuilla.

Lähdimme siis reippain askelin kohti laavua. Kuljimme ensin noin 300 metrin hiekkatiesiirtymän reitin alkuun ja pujahdimme sitten metsän siimekseen. Alueen metsä on vuodesta 2015 alkaen ollut luonnonsuojelualuetta: ihan kunnon metsää, vaikka mistään erityisen vanhasta metsästä ei vielä voikaan puhua. Jylhyyden tuntua tuovat suuret korkeuserot, erityisesti koko alueelle nimensä antava jyrkkä Linnavuori. Ohitimme tällä kertaa sen huipulle vievän polunhaaran, ja kiirehdimme eteenpäin kohti laavua. Paremmalla hetkellä Linnavuorelle kannattaa kuitenkin ehdottomasti kavuta. Kauas avautuvien maisemien lisäksi katse kannattaa suunnata myös ihan lähelle. Viimeksi kun kävimme täällä – isoveli silloin vielä mahassani – muistan ihailleeni karuissa oloissa kasvavia kauniita kalliokedon kukkasia. 

Vauva kulki mukana kantorepussa sadetakin alla suojassa.

Muutama sata metriä ennen laavua sadekuuro lopulta iski päälle. Kaivoimme nopeasti sadetakin vauvan suojaksi ja kiirehdimme askeliamme. Sade yltyi pian rankkasateeksi, mutta onneksi matka ei ollut enää pitkä. Pyyhälsimme nopeasti laavun sisälle suojaan ja hengähdimme tyytyväisenä – selvisimme perille ainakin lähes kuivin varustein. 

Laavu osoittautui tilavaksi ja siistiksi, joten siellä oli mukava viettää sateen suojassa aikaa. Yöpymistä suunnitteleville kuitenkin varoituksen sananen: laavun katto vuosi yhdestä kohtaa niin, että lattialle muodostui pieni vesilammikko. Kannattaa siis olla tarkkana, mihin makuupussinsa asettaa.

Hetken hengähdettyämme kaivoimme repusta kalakeittoainekset ja trangian esiin. Levitimme vauvalle makuualustan, mutta hän ei sillä enää tahtonut pysyä. Jokaista ympärillä näkyvää pikku nyssäkkää, narua ja pulloa oli päästävä tutkimaan ja maistamaan. Onneksi olin pilkkonut kaikki ainekset kotona valmiiksi, joten retkellä ruuan valmistus kävi nopeasti ja helposti. Keitimme sipulit, porkkanat ja perunat kypsäksi kalaliemessä, lisäsimme mukaan kalat ja ruokakerman ja heitimme lopuksi mukaan suolaa ja pippuria. Valmista tuli! Nautimme kuuman keiton laavun suojassa sateen ropina taustamusiikkina.

Keitto valmiina nautittavaksi.

Kun vauvakin oli saanut mahansa täyteen, oli aika lähteä taas liikkeelle. Valitettavasti sää ei ollut muuttunut lounastaukomme aikana toivomallamme tavalla, ja uusia sadekuuroja liikkui päälle tiiviiseen tahtiin. Välillä jyrähteli ukkonen. Tarkistimme vielä sääennusteen tuleville tunneille, eikä muutosta ollut odotettavissa. Jouduimme siis toteamaan, että vauvan kanssa emme voisi tällä kertaa lähteä pidemmälle. Onneksi olimme sentään päässeet laavulle asti kokkailemaan. 

Tällaista neulaspolkua olisi kelvannut askeltaa pidempäänkin.

Ukkosen jyrinän saattelemana palasimme Linnavuoren toista puolta takaisin autolle. Jykevä Linnavuori ei tällä kertaa saanut näyttää meille kaikkia aarteitaan, mutta se kutsuu meitä varmasti vielä lähiaikoina uudelle vierailulle. Jospa silloin pääsisimme tutkimaan myös, miltä Kaarinan korkeimmalla huipulla, Pohtionvuorella, näyttää.

Lisätietoa reitistä: https://tammireitit.fi/piikkionlinnavuori

Nuotioretkellä parikuisen vauvan kanssa

Retki autolla lähimmälle nuotiopaikalle. Ei ehkä tyypillisin retkiblogin aloitus, mutta kun liikkeelle lähtee talvisena iltana vajaan parikuisen vauvan kanssa, on siinäkin sopivasti seikkailun tuntua. Tämä pikkuretki oli kuopuksemme ensimmäinen kerta tulilla ja meille vanhemmille ihana pieni irtiotto vauva-arjen keskellä.

Elettiin joululoman aikaa, ja isoveli oli lähtenyt aiemmin päivällä yökyläreissulle isovanhemmilleen. Me muut vietimme raukeaa päivää kotona, kunnes mieheni sai idean: lähdetään iltateelle läheiselle laavulle. Olin suunnitellut viettäväni illan sohvan nurkassa löhöillen ja rauhallisesta illasta nauttien, mutta mieheni olemus oli intoa täynnä: tulille oli selvästi päästävä. Pysähdyin ja mietin hetken. Ulkona oli lämpötila nollan paikkeilla, ajomatkaa perille olisi vartin verran ja auton saisi aivan laavun viereen parkkiin. Vauva voisi nukkua vaunujen suojassa sen aikaa, kun me vanhemmat tekisimme tulet ja nauttisimme iltateet. Jos vauva ei viihtyisi, pääsisimme nopeasti takaisin kotiin. 

Idea vaikutti toteuttamiskelpoiselta, joten sitten vain toimeen. Mieheni pakkasi eväät, klapit ja vaunut autoon. Minä imetin vauvan, vaihdoin vaipan, puin ja paketoin turvakaukaloon. Sitten nopeasti matkaan. Perillä siirsimme vauvan turvakaukalosta vaunuihin nukkumaan. Laitoin vaunujen sisään myös kaukalon lämpöpussin, jotta se pysyisi lämpimänä kotimatkaa varten. 

Sillä aikaa kun työntelin vauvaa uneen, mieheni alkoi viritellä tulia. Se olikin oma ohjelmanumeronsa, sillä kotipihalta mukaan napatut, kosteat klapit haastoivat tulentekijää käyttämään kaiken osaamisensa ja luovuutensa. Toisaalta nyt siihen oli mitä parhain hetki. Pitkän päivän jälkeen nälissään ja sormet kohmeessa nuotion toivoisi syttyvän vähemmällä vaivannäöllä. 

Iltateen valmistelua laavulla vauvan nukkuessa vaunuissa.

Lopulta tuli kuitenkin loimusi, vauva nukkui ja me istuimme ihailemaan tulta. Pimeässä talvi-illassa maailma nuotion kajon ulkopuolella jäi pimentoon, joten edes läheinen tie tai peltomaisema ei häirinnyt tunnelmaa. Vauva inahteli vaunuissa silloin tällöin, mutta jatkoi pienen heijailun jälkeen uniaan. Keitimme teetä, söimme suklaata ja nautimme hetken täydellisestä rauhasta. Koin ensimmäistä kertaa loppuraskauden ja synnytyksen jälkeen olevani taas muutakin kuin pienten lasten äiti.

Kun teet oli juotu ja suklaat syöty, pakkasimme tavarat kasaan ja odotimme nuotion sammumista. Emme uskaltaneet jäädä pidemmäksi aikaa tunnelmoimaan, sillä jossain vaiheessa vauva heräisi eikä imettäminen talvikelissä ulkona tai autossa houkutellut. Jännitin hiukan vauvan siirtämistä lämpimän makuupussin suojista auton turvakaukaloon, mutta retkivauvamme otti tämän tyynesti ja jatkoi vain uniaan. 

Kahden ja puolen tunnin päästä kotioven sulkemisesta istuin jälleen sohvalla imettämässä ja mietin retken onnistumisen avaimia. Vaikka pikkuvauvan kanssa nuotiolle lähteminen alkuun hiukan jännitti, totesin, että juuri tämän ikäisen kanssa retken toteuttaminen oli helppoa: saatoimme luottaa hänen nauttivan pitkistä unista vaunuissa vailla huolta tarkoista rutiineista ja rytmeistä. Autolla saavutettava lähilaavu oli retkikohteena hyvä valinta, kun käytettävissä oli aikaa yhden imetysvälin verran. Muutenkin siirtymiin käytetty aika minimoitiin, minkä mahdollisti liikkeelle lähteminen vain vauvan kanssa. Kolmevuotiasta isoveljeä olisi ollut kurja hoputtaa, ja samalla toki rauhallinen nuotiolla tunnelmointikin olisi jäänyt vähemmälle. Kiitos siis retken ja treffitunnelman mahdollistamisesta isoveljeä hoitaneille isovanhemmille!