Tein ensimmäisen – ja toistaiseksi ainoan – pidemmän Lapin vaellukseni 31-vuotiaana Urho Kekkosen kansallispuistossa Saariselällä, ja se oli järisyttävän hieno kokemus. Vaikka tuosta viikosta on jo yli viisi vuotta aikaa, pystyn edelleen helposti palaamaan mielessäni sen tapahtumiin: Kuinka viimeisen työpäivän päätteeksi ajoimme puolisoni kanssa auton junaan ja lähdimme kesäyössä matkaamaan kohti pohjoista, edessä neljän viikon kesäloma ja vapaus. Kuinka heti ensimmäisen illan vaellusetapilla sydän väpätti jännityksestä, kun yritimme etsiä turvallista kahluupaikkaa vuolaasti virranneen Muorravaarakanjoen yli. Ja helpotuksen huokauksen, kun lopulta pääsimme toiselle puolelle ja puimme vaelluskengät takaisin kylmästä kankeisiin jalkoihin. Muistan helteiset päivät avotuntureilla, Sokostin huiputuksen sekä virkistävät pulahdukset Paratiisikurun kauneudessa ja luonnon omassa vastavirta-altaassa Sarviojan autiotuvan edustalla.
Tuo viikko on ollut tähänastisen retkeilyhistoriani hienoin ja ikimuistoisin kokemus. Luonnossa kulkija olen kuitenkin ollut aina. Lapsuuteni ja nuoruuteni kolusin metsiä suunnistaen numerolappu rinnassa. Parikymppisenä motivaatio tosimielellä kilpailemiseen ja harjoitusohjelman mukaan treenaamiseen lopahti, ja luonnosta nauttiminen ajan kanssa alkoi vetää entistä enemmän puoleensa. Kavereiden kanssa aloimme tehdä yhden yön telttaretkiä, ja pikkupakkasessa uskalsimme telttaan ja laavulle yöksi jopa talvella. Ne olivat kutkuttavan jännittäviä kokemuksia, ja kotiin palatessa saattoi itsestään olla hivenen ylpeä.
Mutta miksi kirjoitan hienoista retkimuistoistani täällä? Perheeseemme syntyi kuopus viime vuoden lopulla ja nyt uusi elämä kahden pienen lapsen äitinä on alkanut asettua uomiinsa. Ajatus kirjoittamisesta on kytenyt pitkään jossain taustalla. Päivätöissäni olen aina nostanut käden pystyyn, jos on ollut tarvetta raportin kirjoittajalle, mutta voisinko kirjoittaa jotain muutakin? Tajusin, että nyt vanhempainvapaalla on se hetki, jolloin tätä on kokeiltava. Voisinko vauvan päiväuniaikaan koittaa kirjoittaa kappaleen verran ajatuksiani sen sijaan, että selaan loputtomasti somea ja uutisia? Varmasti voin, ainakin silloin tällöin.
Kirjoittamisen aihetta minun ei tarvinnut pohtia. Mistä muusta kirjoittaisin kuin siitä, mitä rakastan? Retkeilystä ja luonnossa liikkumisesta tietenkin. Pienet lapset tuovat tähän lisäksi oman mausteensa. Kun mukana menossa on innokas ja tomera 3-vuotias sekä kantorepusta maailmaa ihmettelevä vauva, retkiä tähdittävät takuuvarmasti monenlaiset tilanteet ja tunteiden kirjo. Pitkät Lapin vaellukset saavat toistaiseksi odottaa. Sen sijaan etsimme kivoja retkikohteita läheltä kotia eli lounaisesta Suomesta. Lähimetsistä on helpoin aloittaa, ja vähitellen kokemuksen karttuessa ja vauvan kasvaessa uskaltaudumme toivottavasti pidemmällekin.
Pienten lasten kanssa retkelle lähteminen vaatii usein hiukan suunnitelmallisuutta ja toimeen tarttumista. Se kuitenkin (lähes) aina kannattaa. Toivon, että tulevat kirjoitukseni madaltavat lähtemisen kynnystä ja innostavat muitakin pakkaamaan eväät reppuun ja lähtemään yhdessä retkelle. Tervetuloa mukaan!