On juhlan aika, sillä perheemme pienin seikkailija juhli äskettäin ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Pieni sylivauvani ei olekaan enää pieni vauva, vaan ensimmäisiä haparoivia askeliaan ottava touhukas ja tomera taapero. Syksyn mittaan suuren juhlapäivän lähestyessä huomasin ajatusteni karkailevan yhä uudelleen vuoden takaisiin tunnelmiin: viimeisiin odotuspäiviin ja synnytykseen. Niin usein, että lopulta päätin kirjoittaa muistoni ylös. Pohdinnan jälkeen jaan tarinani myös teille, vaikka se onkin hyvin henkilökohtainen ja poikkeaa blogin yleisestä teemasta. Itse olen kokenut hyötyväni valtavasti muiden synnytyskokemusten lukemisesta ja kuuntelemisesta, joten olkoon tämä vastapalvelukseni niistä.
Palataan siis ajassa yli vuoden takaiseen: Raskauteni oli mennyt hyvin ja odotin toista synnytystäni hyvävointisena. Olin jäänyt äitiyslomalle heti, kun se oli mahdollista – noin viisi viikkoa ennen laskettua aikaa. Halusin aikaa rauhoittua ja ladata akkuja ennen vauvan syntymää ja uuden elämän opettelua nelihenkisenä perheenä. Olin aika luottavainen, että kiirettä ei ole. Esikoinen oli viihtynyt mahassani pitkälle lasketun ajan yli, eikä nytkään ollut merkkejä muusta.
Isoveljen päiväkotipäivinä vaalin omaa rauhaani. Tein rauhallisia kävelylenkkejä metsäpoluilla ja raskausjoogaharjoituksia kotona. Raskausjooga toi hyvää oloa ja auttoi kehoa valmistautumaan tulevaan. Joogaharjoitusten tekeminen antoi myös mielenrauhaa: tapahtuisipa synnytyksessä mitä tahansa, olin ainakin tehnyt parhaani siihen valmistautumisessa. Ehkäpä jooga auttoi siihenkin, että pystyin helposti kyykkimään sienimetsässä aivan viimeisiin päiviin saakka. Muistan, että neuvolan täti totesi joskus muutama viikko ennen laskettua aikaa, että “älä nyt sitten ainakaan mihinkään sienimetsään enää lähde”, mutta huomattuaan hölmistyneen katseeni tarkensi vielä: “tai siis ainakaan yksinäsi mihinkään tiettömän taipaleen taakse”. Jälkimmäistä ohjetta lupasin noudattaa ja niin sienivarastomme täyttyivät synnytystä odotellessa ennätyslukemiin.
Lopulta laskettu aika tuli ja meni. Vaikka odottaminen pitkälle lasketun ajan yli oli esikoisen raskaudesta tuttua, harhauduin jotenkin ajattelemaan, että toinen lapsi voisi olla valmis syntymään ainakin hieman esikoista aiemmin. Malttamattomuuteni kasvoi, kun kolme päivää lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä hentoisiin supistuksiin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana. Ne kuitenkin loppuivat lyhyeen, eikä jatkoa kuulunut, vaikka joka yö tämän jälkeen heräsin niitä toiveikkaasti kuulostelemaan.
Päivät kuluivat, ja vauva jatkoi tyytyväisenä köllöttelyään ahtaassa asumuksessaan. Viimeisenä iltana ennen sairaalan yliaikaiskontrollia ja tiedossa olevaa käynnistystä, olo oli absurdi. Saunoimme ja kylvimme viimeistä kertaa kolmehenkisenä perheenä. Katsoin mahaani ja mietin, että huomenna tähän aikaan nyt sisälläni oleva ihminen on ehkä jo rinnallani. Ajatus tuntui vielä käsittämättömältä.
Puoli kuudelta seuraavana aamuna se lopulta tapahtui: heräsin supistuksiin. Huh – kuinka onnelliseksi ihminen voikaan supistuksistaan tulla! Hihkuin hiljaisesti riemusta, sillä muu perhe vielä nukkui. Muistin aiemmin hiipuneet supistukseni, mutta ajattelin, että nyt kehoni on joka tapauksessa valmis synnyttämään, vaikka sitä lopulta pitäisi vielä käynnistyksellä avittaa.
Supistukset jatkuivat ja yltyivät aamutoimien läpi, ja päätimme soittaa isovanhemmat hakemaan esikoista luokseen. Totesin puhelimessa, ettei ole vielä mitään kiirettä, mutta hyvin nopeasti auto kaarsi jo pihaan. Tällaisen puhelun jälkeen ei selvästikään aikailtu.
Jäimme Metsurin kanssa kaksin kotiin. Kuljin ajatuksissani huoneesta toiseen ja otin supistuksia vastaan. Katselin ikkunasta marraskuun tihkusateiseen harmauteen: pikkuveli syntyisi kohta tuomaan meille valoa tähän pimeään aikaan. Pohdin, kannattaisiko meidän jäädä kotiin odottelemaan synnytyksen etenemistä, mutta sairaalalta ohjeistettiin tulemaan supistelusta huolimatta yliaikaiskontrolliin sovittuna aikana.
Pelkäsin, että supistukset hiipuvat sairaalalle siirtyessämme, ja niin myös kävi. Kun sairaalaan kirjautumisen ja odottelun jälkeen pääsin sydänkäyrille makoilemaan, laitteet saivat rekisteröityä enää yhden hentoisen supistuksen. Jäimme odottelemaan lääkäriä, jonka vapautumisesta ei ollut tarkkaa tietoa. Olo oli hämmentynyt: mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, kuinka kauan odottelemme ja jäämmekö osastolle vai lähdemmekö vielä kotiin? Onneksi epätietoisuus loppui lyhyeen. Lääkäri saapui muutamassa minuutissa ja tutkittuaan minut ilmoitti, että seuraava osoitteeni olisikin suoraan synnytyssali. Aamun supistelu oli tehnyt tehtävänsä, ja nyt koitettaisiin vain saada supistukset uudelleen vauhtiin kalvojen puhkaisulla.
Oli huojentavaa kuulla, että näin pienillä supistuksilla oltiin jo näin pitkällä eikä muita käynnistyskeinoja tarvittaisi. Silti myös jännitti, sillä olin kuullut, että kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset saattavat nopeasti kiihtyä hyvinkin ärhäköiksi.
Niin sitten kävelimme synnytyssaliin hölmistyneinä ilman supistuksen häivääkään. Kello oli puoli yksi, enkä olisi ikinä arvannut, että vain kolmen ja puolen tunnin kuluttua vauva olisi jo syntynyt. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset palasivat samantien huomattavasti aiempaa napakampina, ja niiden voima yltyi nopeasti. Hengittelyn, liikkeen ja tens-laitteen apu kivunlievityksenä ei auttanut kauaa, kun supistukset jyräsivät päälleni ja moukaroivat selkääni. Kokeilin hetken ilokaasua, joka esikoisen synnytyksessä oli auttanut minua pitkälle. Nyt siitäkään ei tuntunut olevan mitään apua. Ehdin jo kysellä epiduraalin perään, vaikka juuri hetki sitten synnytyssaliin saapuessani olin esittänyt toiveekseni, ettei sitä tarvittaisi. Onneksi kätilö oli kuullut toiveeni ja suositteli, että kokeilisin ensin kohdunkaulan puudutusta. Olin epäileväinen, koska synnytysaivoillani tuntui käsittämättömältä, että kohdunkaulaan laitettava puudutus voisi oikeasti auttaa selkääni moukaroivaan kipuun. Suostuin kuitenkin kokeilemaan – ja ah, mikä onni: puudutus vei välittömästi musertavan kivun pois. Hämärän synnytyssalin tunnelma vaihtui hetkessä selviytymistaistelusta rauhaan ja huojennukseen.
Pötköttelin hetken onnellisena sairaalasängyssä hykerrellen helpotuksesta ja siitä tiedosta, että äskeiset tukalat hetket olivat vieneet synnytystä lääkärin mukaan vauhdilla eteenpäin. Tätä menoa vauva olisi jo ihan kohta täällä. Vauhtia oli nyt niin, ettei pää meinannut pysyä mukana. Hyvin erilainen kokemus kuin esikoisen synnytys, jossa jokaista senttiä oli kypsytelty hitaasti ja hartaasti.
Hetken päästä iltavuoron kätilö saapui esittäytymään. Juttelimme hetken rauhassa, ja hän kyseli toiveistani ja hieman edellisestä synnytyksestäni. Vastailin melko lyhyesti, mutta tuntui, että hän ymmärsi kaiken rivien välistäkin: En olisi parempaa kätilöä voinut toivoa! En edelleenkään tuntenut kipua, mutta olin vähitellen alkanut tuntea ponnistuksen tarvetta. Kätilö tarkisti tilanteen, ja olinkin jo melkein 10 cm auki – siis aivan kohta valmis ponnistamaan. Sain vielä jogurtin viime hetken evääksi, ja sitten alkoi koko pitkän raskauden viimeinen 19 minuuttia ennen vauvan syntymää.
Aloin ponnistaa ja kätilö neuvoi asentoja. Ensin seisten ja syväkyykyssä, sitten polvillaan eteenpäin nojaten, lopulta kyljellään. Työnsin supistusten tahdissa kaikilla voimillani, ja tunsin vauvan liikkuvan sentti sentiltä eteenpäin. Hiki virtasi vuolaasti, ja Metsuri pyyhki otsaani kylmillä pyyhkeillä. Koska synnytys oli kestänyt niin lyhyen aikaa, olin hyvissä voimissa ja jaksoin hyvin. Silti ponnistusvaihe tuntui todella pitkältä. Keskitin kaiken voimani ponnistamiseen, ja muu maailma ulkopuolella hämärtyi. Jossain vaiheessa kuulin kuin sumuverhon takaa, että kätilö ohjeisti jotain, mutta en saanut siitä selvää. Tiuskaisin, että “puhukaa kovempaa, en kuule mitään”. Metsuri oli tässä kohtaa sammuttanut musiikin, josta en ollut enää vähään aikaan kuullut mitään.
Lopulta kuulin hyvin selvästi kauan odottamani sanat: “hidasta, älä enää työnnä”. Vauvan pää oli syntynyt. Aika pysähtyi ja jäimme odottamaan vielä seuraavaa supistusta. Sitä ei tuntunut kuuluvan ja lopulta koitin vain työntää. Vauvan hartiat olivat tiukassa, ja kuulin kätilön juttelevan hänelle: “miten sinä sieltä oikein tulet”. Onneksi taitavat kädet saivat vauvan pian autettua onnellisesti maailmaan. Pieni “Tiitus”-vauvamme oli syntynyt. Kuulin hänen rääkäisevän itkuun, ja minä aloin vähitellen käsittää olevani nyt todella kahden lapsen äiti.
Sain pikkuveljen rinnalleni, katselimme toisiamme ja toivotimme hänet Metsurin kanssa tervetulleeksi maailmaan. Mietin, miten ihmeellisen onnekkaita olemme, että olemme saaneet toisen lapsen ja että hänellä on kaikki hyvin.
Muutaman tunnin päästä siirryimme vastasyntyneiden osastolle. Perhehuonetta ei ollut ainakaan toisen lapsen saaneille tarjolla, joten Metsuri lähetettiin yöksi kotiin. Me jäimme pikkuveljen kanssa viettämään ensimmäistä yötämme yhdessä. Hän nostatti sinnikkäästi maitoa, ja minä täytin loputtomalta tuntunutta energiavajetta tätä hetkeä varten sairaalakassiin pakatulla lakritsipussilla ja osaston iltapalakaapista löytämilläni jogurteilla ja suklaavanukkailla. Sulattelin mielessäni päivän tapahtumia ja nautin euforisesta olostani. Synnytys ja kaikki siihen liittyvä valmistautuminen ja jännitys olivat vihdoin takana ja pian kotona alkava uusi arki odottaisi vasta edessäpäin. Kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, ja juuri nyt ainoa tehtäväni oli olla tässä ja pitää muutaman tunnin ikäistä suloista pikkuveljeämme rinnallani. Kumpikaan meistä ei malttanut nukkua, sillä elimmehän parhaillaan aivan ainutlaatuisia hetkiä – pikkuveljen elämän ensimmäistä yötä.
