Sateinen lounasretki Piikkiön Linnavuorella

Pisarat hakkasivat tuulilasiin niin, ettei eteensä nähnyt. Seuraavassa hetkessä sade muutti olomuotonsa rakeiksi. Tuleekohan tästä retkeä ollenkaan, mietin, kun ajoimme kohti Piikkiön Linnavuoren parkkipaikkaa (Lystiläntie 21, Piikkiö). Aamukahdeksalta olin viimeksi tarkistanut sääennusteen, jonka mukaan koko päivänä ei pitänyt sataa. Silti tunnin päästä kotipihassa lähtöä tehdessä satoi kuitenkin jo. Harvoin menee sääennustus ihan näin pahasti metsään. Toki olisi kannattanut katsoa kaupunkikohtaisen ennusteen sijaan myös laajempaa sääkarttaa, sillä paikallisten sadekuurojen tarkan reitin ennustaminen on vaikeaa. Luin tästä juuri vanhasta Retki-lehdestä (10/2022), ja retkemme oli erinomainen käytännön oppitunti aiheesta.

Parkkipaikalle saapuessamme sadekuuro oli väistynyt. Uusia pilviä vyöryi kuitenkin koko ajan päälle ja pohdimme opaskartan äärellä, mitä tekisimme. Olimme vieneet isoveljen leikkimään fammun luokse ja lounastarpeet odottivat repussa valmiiksi pakattuna, joten liikkeelle halusimme lähteä. Päätimme, että yrittäisimme ehtiä reilun kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle ennen seuraavaa kuuroa. Siellä voisimme laittaa ruokaa sateen suojassa ja odotella, että sateet kaikkoaisivat. Sitä paitsi olihan meillä repussa vauvaa varten sadetakki ja aikuisille kuoritakit, joten pieni sade ei meitä haittaisi. 

Paikoin polku oli hyvin juurakkoinen. Älä siis yritä tänne lastenvaunuilla.

Lähdimme siis reippain askelin kohti laavua. Kuljimme ensin noin 300 metrin hiekkatiesiirtymän reitin alkuun ja pujahdimme sitten metsän siimekseen. Alueen metsä on vuodesta 2015 alkaen ollut luonnonsuojelualuetta: ihan kunnon metsää, vaikka mistään erityisen vanhasta metsästä ei vielä voikaan puhua. Jylhyyden tuntua tuovat suuret korkeuserot, erityisesti koko alueelle nimensä antava jyrkkä Linnavuori. Ohitimme tällä kertaa sen huipulle vievän polunhaaran, ja kiirehdimme eteenpäin kohti laavua. Paremmalla hetkellä Linnavuorelle kannattaa kuitenkin ehdottomasti kavuta. Kauas avautuvien maisemien lisäksi katse kannattaa suunnata myös ihan lähelle. Viimeksi kun kävimme täällä – isoveli silloin vielä mahassani – muistan ihailleeni karuissa oloissa kasvavia kauniita kalliokedon kukkasia. 

Vauva kulki mukana kantorepussa sadetakin alla suojassa.

Muutama sata metriä ennen laavua sadekuuro lopulta iski päälle. Kaivoimme nopeasti sadetakin vauvan suojaksi ja kiirehdimme askeliamme. Sade yltyi pian rankkasateeksi, mutta onneksi matka ei ollut enää pitkä. Pyyhälsimme nopeasti laavun sisälle suojaan ja hengähdimme tyytyväisenä – selvisimme perille ainakin lähes kuivin varustein. 

Laavu osoittautui tilavaksi ja siistiksi, joten siellä oli mukava viettää sateen suojassa aikaa. Yöpymistä suunnitteleville kuitenkin varoituksen sananen: laavun katto vuosi yhdestä kohtaa niin, että lattialle muodostui pieni vesilammikko. Kannattaa siis olla tarkkana, mihin makuupussinsa asettaa.

Hetken hengähdettyämme kaivoimme repusta kalakeittoainekset ja trangian esiin. Levitimme vauvalle makuualustan, mutta hän ei sillä enää tahtonut pysyä. Jokaista ympärillä näkyvää pikku nyssäkkää, narua ja pulloa oli päästävä tutkimaan ja maistamaan. Onneksi olin pilkkonut kaikki ainekset kotona valmiiksi, joten retkellä ruuan valmistus kävi nopeasti ja helposti. Keitimme sipulit, porkkanat ja perunat kypsäksi kalaliemessä, lisäsimme mukaan kalat ja ruokakerman ja heitimme lopuksi mukaan suolaa ja pippuria. Valmista tuli! Nautimme kuuman keiton laavun suojassa sateen ropina taustamusiikkina.

Keitto valmiina nautittavaksi.

Kun vauvakin oli saanut mahansa täyteen, oli aika lähteä taas liikkeelle. Valitettavasti sää ei ollut muuttunut lounastaukomme aikana toivomallamme tavalla, ja uusia sadekuuroja liikkui päälle tiiviiseen tahtiin. Välillä jyrähteli ukkonen. Tarkistimme vielä sääennusteen tuleville tunneille, eikä muutosta ollut odotettavissa. Jouduimme siis toteamaan, että vauvan kanssa emme voisi tällä kertaa lähteä pidemmälle. Onneksi olimme sentään päässeet laavulle asti kokkailemaan. 

Tällaista neulaspolkua olisi kelvannut askeltaa pidempäänkin.

Ukkosen jyrinän saattelemana palasimme Linnavuoren toista puolta takaisin autolle. Jykevä Linnavuori ei tällä kertaa saanut näyttää meille kaikkia aarteitaan, mutta se kutsuu meitä varmasti vielä lähiaikoina uudelle vierailulle. Jospa silloin pääsisimme tutkimaan myös, miltä Kaarinan korkeimmalla huipulla, Pohtionvuorella, näyttää.

Lisätietoa reitistä: https://tammireitit.fi/piikkionlinnavuori

Iltaretki Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolulle

Kun pitkä helleputki lopulta väistyi, alkoi mieli kaivata jälleen retkelle. Akuuttia retkikuumetta helpottaaksemme päätimme suunnata heti pienelle arki-illan retkelle. Haimme isoveljen päiväkodista ja jatkoimme suoraan matkaa kohti Vaarniemen–Rauvolanlahden luontopolkua Kaarinassa. Pysäköintialue löytyy osoitteesta Rauvolantie 157

Luontopolku on 1,2 kilometriä pitkä. Reitin alussa kävellään hiekkatietä pitkin kohti Vaarniemen kartanoa, ja sen jälkeen luontopolku tekee ympyrälenkin tammilehdossa. Jo heti hiekkatien varrella saa ihailla upeita vanhoja tammia. Erästä täysin onttoa yksilöä pääsi tutkimaan myös sisältä päin. 

Onton tammen sisään kiipeämässä.

Vaarniemen kartanon mutkasta luontopolku jatkui juurakkoisena pikkupolkuna tammilehdon uumeniin. Polun varrella ihmettelimme porukalla järkälemäisen kokoisia tammivanhuksia. Aivan kuin jossain satumetsässä!

Vanha tammimetsä oli kuin satukirjan sivuilta.

Poikkesimme luontopolulta lintutornille ja jatkoimme vielä pitkospuita pitkin Rauvolanlahdelle aina ensimmäiselle näköalatasanteelle saakka. Ruovikko oli lähes umpeen kasvanut, joten pitkospuilla tunnelma oli kuin viidakossa. Pitkospuita pitkin voisi jatkaa Turun puolelle kohti Katariinanlaaksoa, mutta me palasimme samoja jälkiä pitkin takaisin lintutornille evästauolle. Isoveli ja Metsuri kävivät myös lintutornin huipulla tähystämässä merelle.

Rauvolanlahden pitkospuilla oli viidakkotunnelmaa.

Kun energiavarastot oli saatu evästauolla täytetyiksi, jatkoimme luontopolkua eteenpäin. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa käärmemäisesti maata pitkin kasvavaa suurta haapaa, jolla oli hauska tasapainoilla ja temppuilla. Välillä pysähdyimme kuuntelemaan vanhan metsän nitinöitä ja natinoita.

Maata pitkin kasvava haapa kutsui temppuilemaan.

Takaisin Vaarniemen kartanon kohdalle palatessamme katsahdimme kelloa ja totesimme, että retkiseurueemme on nyt suunnattava kotiin ja iltatoimille. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme vielä jatkaneet jonkin matkaa kohti Vaarniemen näköalatornia ja käyneet tarkistamassa, näkyykö tien varren laitumella lampaita. 

Luontopolku kulkee Vaarniemen vanhan kartanon ohi.

Palatessamme hiekkatietä pitkin takaisin autolle isoveli kirmasi kaukana edellä. Virtaa olisi selvästi riittänyt pidempäänkin retkeen. Loppuhuipennukseksi löysimme tien varrelta kesän ensimmäiset metsämansikat, jotka olivat kypsyneet ennätysajassa jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä. 

Luontopolku oli todella hieno ja hyvin viitoitettu. Lyhyen reitin jaksaa pienikin lapsi helposti kulkea, ja jos virtaa ja aikaa riittää, lenkkiä voi hyvin pidentää pitkospuille tai Vaarniemen kallioille. Lastenvaunuilla juurakkoiselle polulle ei ole asiaa. 

Lisätietoa:

Kartta ja muuta tietoa alueen retkeilyreiteistä: https://tammireitit.fi/pyhankatariinanpolut

Kaikki Kaarinan luontopolut kootusti: https://kaarina.fi/fi/asuminen-ja-ymparisto/ymparisto-ja-luonto/luontopolut