Takatalven pikkuretki Toijaisten nuotiopaikalle

Lämpömittari näytti aamulla paria astetta pakkasta ja pihaa koristi hentoinen lumiharso. Takatalvi jatkoi kiusoitteluaan, vaikka kalenteri näytti jo huhtikuun loppupuolta. Mietimme hetken, kannattaako lähteä, mutta totesimme, että päivä on paras aloittaa ulkoilulla eikä parempaa keliä kannata jäädä odottamaan. Siispä koko porukalle talvivarustus päälle ja ulos. Reppuun pakkasimme eväsleivät ja kuumaa mehua, toiseen kassiin hieman polttopuita tulistelua varten.

Suuntasimme kohti Toijaisten nuotiopaikkaa, joka sijaitsee Hirvensalossa noin parin kilometrin pituisen luontopolun varrella. Opastus luontopolulle alkaa Toijaisten koirapuiston kohdalta, tien vastakkaiselta puolelta (Toijaistentie 156). Päätimme kuitenkin lähestyä tulipaikkaa tällä kertaa etelästä, Toijaisten kylätien suunnasta, jolloin matka on lyhyempi. Tarkoituksenamme oli pitää retki niin lyhyenä, että viisikuinen vauvamme viihtyisi koko sen ajan kantorepussa eikä häntä tarvitsisi syöttää kylmässä kelissä.

Löysimme Toijaisten kylätieltä alkavan polun pään ja lähdimme kiipeämään noin 30 metrin nousua kohti määränpäätä kolmevuotiaan matkanjohtajan johdattamana. Emme olleet aiemmin käyneet tulipaikalla, mutta alueen pikkupolut olivat kuitenkin lenkkipolkuina meille tuttuja. Kotalaavu sijaitsee mäen laella kallioalueen länsireunalla, ja polkua ylöspäin kiivetessä se erottuu jo kaukaa avonaisessa kalliomaastossa.

Toijaisten kotalaavu kallion laella
Polkua ylös kiivetessä kotalaavu näkyy jo kaukaa.

Ylhäällä kallion päällä pohjoistuuli puhalsi hyytävästi, ja kotalaavun sisälle oli ihana hakeutua tuulen suojaan. Kaivoimme kotoa mukaan otetut polttopuut esiin ja sytytimme tulet. Helppoa kuin nakki, kuten kolmevuotias totesi. Pian huomasimme kuitenkin ongelman. Savu ei noussut tulipaikan hormia pitkin ylös, vaan jäi pyörimään kotalaavun sisälle niin, ettei siellä pystynyt kunnolla olemaan. Harmillista, sillä tulen äärellä olisi tällä kelillä ollut mukava istuskella. Ulkopuolelta katsottuna hormista näytti puuttuvan piipunhattu ja ehkä myös jotain muuta. Jos joku lukijoista sattuu tietämään hormin kohtalosta enemmän, niin kerrothan siitä kommenteissa.

Mieheni jäi huolehtimaan tulesta, ja me lähdimme kolmevuotiaan kanssa tutkimaan hetkeksi ympäristöä. Tulipaikan lähistöltä löytyi muun muassa hyviä kiipeily- ja kiikkumispuita. Vauva kulki mukana kantorepussa tiiviisti kiinni minussa ja pysyi näin hyvin lämpimänä. Hän tarkkaili touhujamme jonkin aikaa ja nukahti lopulta päiväunille. 

Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.
Tulipaikan lähistöltä löytyi hyviä kiipeily- ja temppuilupuita.

Kohta nuotiovastaava kutsui meidät evästauolle. Kotalaavun edustalla tuli lämmitti mukavasti selkää, ja nuotiolla paistetut eväsleivät ja kuuma mehu maistuivat kaikille. Katselin laavun katon liepeestä roikkuvaa jääpuikkoa ja naurahdin, että tältä retkeltä ei taida olla kevätseurantaan raportoitavaa. 

Eväsleivät nuotiolla paistumassa
Helpot mutta maistuvat eväät – nuotiolla paistetut eväsleivät.

Tulien hiivuttua pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme samoja jalanjälkiä kohti kotia. “Onneksi tuli lähdettyä”, totesimme vielä kotona. Tuulensuoja, nuotio ja lämpimät eväät tekivät tästä takatalven pikkuretkestä onnistuneen. Ja pakkohan tämän oli olla viimeinen talviretki tälle keväälle, eikö vain?

Eläköön asuinalueiden pikkumetsiköt – nuo arjen aarrepaikat

Poikkesimme asuintalojen takana piilotelleeseen pikkumetsikköön ensimmäisen kerran joskus talvella pulkan kanssa. Sen jälkeen olemme palanneet sinne yhä uudestaan ja uudestaan. Metsikköön ei johda lenkkipolkua, ja se on niin pieni, että sen joka kolkasta katse osuu taloihin tai lähistöllä kulkevaan tiehen. Aikuisena metsikköä ei ole oikein edes huomannut. Kolmevuotiaan kanssa ympäristöä katselee kuitenkin erilaisin silmin, ja lyhyet etäisyydet ovat valttia. Paras metsä on sellainen, jonne voi ottaa kotiovelta vaikka pikaisen juoksukisan.

Metsikössä lapsi on löytänyt aina jotain tekemistä tai tutkittavaa, ja itse olen voinut pysähtyä ihmettelemään sen kätköistä löytyneitä upeita vanhoja tammia. Tosiaan – aiemmin ohittamani metsäpahanen on osoittautunut tarkemmin tarkasteltuna hienoksi vanhaksi tammimetsäksi. Tammivanhukset nousivat maisemassa aiempaa paremmin esiin alkutalvesta tehdyn hoitohakkuun myötä, kun pusikkoa ja suuria kuusia kaadettiin niiden ympäriltä. 

Isä ja poika matkalla lähimetsän majalle

Erityisesti menneen talven suhmuraisina sadepäivinä lähimetsä oli meille suuri pelastus, kun hiihtoladulle, luistelukentälle tai pulkkamäkeen ei ollut menemistä. Lähimetsään on voinut pujahtaa vaikka vain puoleksi tunniksi ulkoilemaan ja purkamaan energiaa. Metsässä on etsitty rekvisiittaa leikkeihin, ihmetelty eläinten papanoita ja paljaaksi nakerrettuja käpyjä, valloitettu kivenlohkareita, tasapainoiltu kaatuneiden puiden rungoilla – ja tietenkin rakennettu majaa. Majan rakennusmateriaalina hyödynsimme hoitohakkuun jäljiltä maahan jätettyjä kuusenoksia.

Kantorepussa kulkeva vauva tarkastelee isoveljen tekemää majaa

Tämän viikon alussa lähes kesäinen lämpö helli lounaisrannikkoa ja tuntui, että kevään ensimmäisiä lämpimiä iltoja on juhlistettava jotenkin. Niinpä keitin termariin kaakaon ja heitin reppuun seuraksi banaanit, smoothiet ja istuinalustat. Sitten suuntasimme vauva kantorepussa kohti lähimetsää ja itserakennettua majaa. Linnut lauloivat ilta-auringossa kevätkonserttiaan, sepelkyyhkyt lehahtelivat tammenoksilla ja laulujoutsenpariskunta tervehti meitä ylilennollaan. Tarjoilimme iltapalan majan edustalla, eikä tähän kattaukseen tarvinnut kolmevuotiasta hoputtaa. Arki-illan rutiinista tuli tänä iltana juhlaa.

Koko perheen lähiretki uudelle lintutornille

Kolean harmaana pääsiäisaamuna suuntasimme koko perheen voimin tutustumaan uuteen Friskalanlahden lintutorniin Turun Hirvensalossa. Minä ja vauva lähdimme matkaan vaunujen kanssa kävellen, jotta esteettömäksi rakennettu torni tulisi samalla asiaankuuluvasti testatuksi. Kolmevuotias isoveli valitsi kulkutavakseen itsevarmuutta uhkuen potkupyörän, mutta suostui kuitenkin siihen, että myös pyöräkärry otettiin varmuuden vuoksi matkaan mukaan. 

Lintutornille kuljetaan Kakskerrantieltä etelään kääntyvää Vihtiläntietä pitkin. Kolmevuotias potkutteli vauhdikkaasti pyörätietä aina tienhaaraan saakka, mutta vetisellä hiekkatiellä vauhti hyytyi ja hän otti tyytyväisenä vastaan tarjolla olleen pyöräkärrykyydin. Matkaa tienhaarasta lintutornille on noin kilometri. Kauempaa tulevat pääsevät hiekkatien alkuun helposti bussilla (Friskalantien pysäkki) tai autolla (hiekkatien alussa on muutaman auton pysäköintialue).

Hiekkatiellä potkupyörän kuljettaja siirtyi pyöräkärryn kyytiin ja pyörä vaunujen tavaraosaan.
Hiekkatiellä potkupyörän kuljettaja siirtyi pyöräkärryn kyytiin ja pyörä vaunujen tavaraosaan.

Perillä lintutorni odotti meitä autiona. Kosteikko oli vielä täysin lumen ja jään peittämä ja maisema harmaa ja hiljainen. Paljain silmin erottui vain muutamia töyhtöhyyppiä, jotka hyppelivät kauempana kosteikon laidalla. Työnsin vaunut puista luiskaa pitkin kevyesti ylös tornin katselutasanteelle ja totesin, että ainakin lastenvaunujen kanssa esteettömyys toteutuu erinomaisesti. Vaikka torni – tai oikeammin lintulava – kohoaa vain hieman maantasoa korkeammalle, sieltä aukeaa avara näkymä koko kosteikkoalueelle. Istahdimme penkille tarkkailemaan maisemaa ja kaivoimme eväät esiin. Tilaa olisi ollut vaikka koko koululuokalliselle lintubongareita, mutta me saimme nauttia tornista tällä kertaa ihan omassa rauhassa. 

Lastenvaunut oli helppo työntää katselutasanteelle esteetöntä luiskaa pitkin.
Lastenvaunut oli helppo työntää katselutasanteelle esteetöntä luiskaa pitkin.

Eväiden syönnin lomassa koitin löytää kiikareilla elämää. Kovin hiljaista oli, mutta yksi minulle täysin uusi lajibongaus kuitenkin sykähdytti: ruovikossa lehahti viiksitimali, joka opastaulunkin mukaan alueella elelee. Myös lintutornin läheisissä puissa pyörivät pyrstötiaiset ilahduttivat. Vauva oli koko retken umpiunessa vaunuissa ja jätti lintubongaukset vielä toiseen kertaan. Isoveli sen sijaan jaksoi hetken harjoitella kiikareiden käyttöä ja kiipesi myös pienen matkan päässä kohoavaan vanhaan lintutorniin tarkistamaan näkymät. Kiikaroinnin kohteena olivat lähinnä vastarannan talot, mutta kuulemma hän näki myös yhden variksen.

Pieni kiikareiden käyttäjä
Kolmevuotias tähysti vastarannan taloja.

Kotimatka taittui menomatkan tavoin. Isoveli nautti hiekkatieosuuden pyöräkärrykyydistä ja vaihtoi loppumatkaksi kurvailemaan omalla potkupyörällään. Kaikki saapuivat kotipihaan hyvillä mielin, mitä pidän yhtenä onnistuneen retken kriteerinä. Silti retki lintutornille olisi kannattanut tehdä vasta hiukan myöhemmin, kun kosteikko on vapautunut jäästä. Silloin tornissa olisi ollut enemmän kuhinaa: toisaalta enemmän lintujen elämää tarkkailtavana, toisaalta enemmän lintubongareita, joilta saa aina arvokkaita vinkkejä siihen, mihin kiikarinsa kannattaa suunnata. 

PS: Torni on toteutettu Turun kaupungin asukasbudjetin määrärahoista. Parhaillaan on käynnissä äänestys seuraavista asukasbudjetin käyttökohteista. Äänestysaikaa on huhtikuun loppuun. Turkulaiset pääsevät äänestämään kohteista täällä: https://asukasbudjetti.turku.fi/