Retki autolla lähimmälle nuotiopaikalle. Ei ehkä tyypillisin retkiblogin aloitus, mutta kun liikkeelle lähtee talvisena iltana vajaan parikuisen vauvan kanssa, on siinäkin sopivasti seikkailun tuntua. Tämä pikkuretki oli kuopuksemme ensimmäinen kerta tulilla ja meille vanhemmille ihana pieni irtiotto vauva-arjen keskellä.
Elettiin joululoman aikaa, ja isoveli oli lähtenyt aiemmin päivällä yökyläreissulle isovanhemmilleen. Me muut vietimme raukeaa päivää kotona, kunnes mieheni sai idean: lähdetään iltateelle läheiselle laavulle. Olin suunnitellut viettäväni illan sohvan nurkassa löhöillen ja rauhallisesta illasta nauttien, mutta mieheni olemus oli intoa täynnä: tulille oli selvästi päästävä. Pysähdyin ja mietin hetken. Ulkona oli lämpötila nollan paikkeilla, ajomatkaa perille olisi vartin verran ja auton saisi aivan laavun viereen parkkiin. Vauva voisi nukkua vaunujen suojassa sen aikaa, kun me vanhemmat tekisimme tulet ja nauttisimme iltateet. Jos vauva ei viihtyisi, pääsisimme nopeasti takaisin kotiin.
Idea vaikutti toteuttamiskelpoiselta, joten sitten vain toimeen. Mieheni pakkasi eväät, klapit ja vaunut autoon. Minä imetin vauvan, vaihdoin vaipan, puin ja paketoin turvakaukaloon. Sitten nopeasti matkaan. Perillä siirsimme vauvan turvakaukalosta vaunuihin nukkumaan. Laitoin vaunujen sisään myös kaukalon lämpöpussin, jotta se pysyisi lämpimänä kotimatkaa varten.
Sillä aikaa kun työntelin vauvaa uneen, mieheni alkoi viritellä tulia. Se olikin oma ohjelmanumeronsa, sillä kotipihalta mukaan napatut, kosteat klapit haastoivat tulentekijää käyttämään kaiken osaamisensa ja luovuutensa. Toisaalta nyt siihen oli mitä parhain hetki. Pitkän päivän jälkeen nälissään ja sormet kohmeessa nuotion toivoisi syttyvän vähemmällä vaivannäöllä.
Lopulta tuli kuitenkin loimusi, vauva nukkui ja me istuimme ihailemaan tulta. Pimeässä talvi-illassa maailma nuotion kajon ulkopuolella jäi pimentoon, joten edes läheinen tie tai peltomaisema ei häirinnyt tunnelmaa. Vauva inahteli vaunuissa silloin tällöin, mutta jatkoi pienen heijailun jälkeen uniaan. Keitimme teetä, söimme suklaata ja nautimme hetken täydellisestä rauhasta. Koin ensimmäistä kertaa loppuraskauden ja synnytyksen jälkeen olevani taas muutakin kuin pienten lasten äiti.
Kun teet oli juotu ja suklaat syöty, pakkasimme tavarat kasaan ja odotimme nuotion sammumista. Emme uskaltaneet jäädä pidemmäksi aikaa tunnelmoimaan, sillä jossain vaiheessa vauva heräisi eikä imettäminen talvikelissä ulkona tai autossa houkutellut. Jännitin hiukan vauvan siirtämistä lämpimän makuupussin suojista auton turvakaukaloon, mutta retkivauvamme otti tämän tyynesti ja jatkoi vain uniaan.
Kahden ja puolen tunnin päästä kotioven sulkemisesta istuin jälleen sohvalla imettämässä ja mietin retken onnistumisen avaimia. Vaikka pikkuvauvan kanssa nuotiolle lähteminen alkuun hiukan jännitti, totesin, että juuri tämän ikäisen kanssa retken toteuttaminen oli helppoa: saatoimme luottaa hänen nauttivan pitkistä unista vaunuissa vailla huolta tarkoista rutiineista ja rytmeistä. Autolla saavutettava lähilaavu oli retkikohteena hyvä valinta, kun käytettävissä oli aikaa yhden imetysvälin verran. Muutenkin siirtymiin käytetty aika minimoitiin, minkä mahdollisti liikkeelle lähteminen vain vauvan kanssa. Kolmevuotiasta isoveljeä olisi ollut kurja hoputtaa, ja samalla toki rauhallinen nuotiolla tunnelmointikin olisi jäänyt vähemmälle. Kiitos siis retken ja treffitunnelman mahdollistamisesta isoveljeä hoitaneille isovanhemmille!
